Ensi vuonna ensi-iltansa saa kaksi elokuvaa, jotka jakavat saman teeman, yhteiskunnasta suljetun ihmisen tarinan.Samalla Arto Halonen kokeilee siipiään fiktion ja miljoonabudjetin parissa Prinsessa-elokuvassa. Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio jatkavat hyväksi havaittua linjaa yhdistää fiktiota ja faktaa elokuvassa Sukunsa viimeinen.Kumpikin elokuva todistaa, että pienen ihmisen tarina on harvoin tylsä.

Arto Halonen näyttää hieman eksyneeltä. Hän esittelee uutta elokuvaansa julkkisten ja julkkistoimittajan edessä, kuohuviinilasien vieressä. Tähän tuskin on pienten dokumenttielokuvien tekijä tottunut.

Prinsessa -elokuvalle onkin varattu suhteellisen muhkea budjetti (yli 1,5 miljoonaa euroa), joten kuohuviinitarjoilun ymmärtää. Elokuvan näyttelijät ovat suomalaista huippua: Pirkka-Pekka Petelius, Krista Kosonen, Peter Franzen, Samuli Edelmann

Aihe on kuitenkin Halosta itseään, eli epäkohtiin puuttumista.

Prinsessa kertoo tragikoomisen tarinan Kellokosken sairaalan mielenterveyspotilaasta, joka nousi omalla persoonallaan arvoon arvaamattomaan.

– Kun yhteiskunta yrittää koko ajan tasapäistää ihmisiä ja tehdä kaikista samanlaisia, niin on hienoa kun löytää tarinan, jossa joku huikealla erilaisuudellaan luo jotain arvaamattoman hienoa, Halonen selittää oman elokuvansa sanomaa.

ILMOITUS

Kellokosken prinsessaa, alias Anna Lappalaista, hoidettiin Kellokosken sairaalassa 52 vuotta. Laulajana ja hierojana itseään elättänyt nainen joutui mielisairaalaan vuonna 1933 vaikean skitsofrenian takia. Yhteiskunta leimasi naisen sairaaksi ja sulki laitokseen.

Prinsessan persoonaa ei kuitenkaan saatu suljettua. Prinsessalle jopa pystytettiin vuonna 1995 oma patsas Kellokosken sairaalan puistoon.

– Kun luin prinsessasta juttuja ensimmäisen kerran vuonna 1998, niin minua kosketti se tragikoomisuus. Se miten Prinsessan tarina ihan luettuna ilahduttaa ja kannustaa. Se on suuri tarina pienen ihmisen elämästä. Tarina, joka luo positiivista energiaa ympärilleen.

Vanhan ja uuden
puristuksessa

Samoilla linjoilla on toinen menestynyt elokuvantekijä Anastasia Lapsui. Miehensä Markku Lehmuskallion kanssa hän on tehnyt jo kymmenen elokuvaa, uusin kantaa nimeä Sukunsa viimeinen.

Lapsui on aina ammentanut elokuviensa aiheet omasta menneisyydestään, alkuperäiskansojen elämästä. Itse hän on nenetsi, jotka asuvat Jamalin- ja Taimyrin niemimailla sekä Komin tasavallassa. Heitä on näillä alueilla noin 40 000.

Nenetsit ovat onnistuneet säilyttämään oman identiteettinsä ja vanhat tapansa modernin maailman puristuksessa – ainakin osittain.

– Osa muuttuu, osa säilyy. En voi sanoa, että kaikki muutos olisi huonoa koska elämää ei voi pysäyttää, Lapsui sanoo.

Lapsui kuvaa elokuvissaan hiljalleen katoavaa kulttuuria, ja pienen kansan kokemaa ulkopuolisuutta. Siinä on jotain mihin suomalaisetkin voivat samaistua. Kaikki hänen elokuvansa ovat tositarinoita. Myös valmisteilla oleva elokuva perustuu omakohtaisiin kokemuksiin.

– Keskuudessamme eli lapsuudessani nuori tyttö, jolla ei ollut sukua. Meillä nenetseillä puolestaan oli suuret perheet. Ajattelin, että jos joku häntä tönäisee, niin kukaan ei huomioi. Kaikki toivoivat hänestä hyvää ihmistä ja hyvää yhteiskunnan jäsentä. Meidän tehtävänä on näyttää, että häneen osoitetut toiveet ovat toteutuneet.

Dokumentista
fiktioon

Dokumenttielokuva on Suomessa porskuttanut jo pitkään laadukkaana. Voisi väittää, että se on jopa maailman huippuluokkaa. Yksi menestyneimmistä dokumentaristeista Arto Halonen siirtyy ainakin hetkellisesti fiktion puolelle. Miksi?

– En ole kokenut itseäni pelkästään dokumenttielokuvien tekijäksi, vaan ohjaajana teen dokumenttia ja fiktiota. Itse asiassa on hienoa näin vuosien jälkeen päästä tekemään myös fiktiota, Halonen sanoo.

Anastasia Lapsui on myös alun perin tehnyt dokumentteja, mutta havainnut myöhemmin draaman ja fiktion yhdistämisen hedelmälliseksi.

– Monet pitävät elokuviani dokumentteina, koska otan aiheet aina omasta elämästä, Lapsui sanoo.

Lapsui ja Lehmuskallio tuovat lisää dokumentaarisia sävyjä elokuviinsa, kun eivät käytä lainkaan ammattinäyttelijöitä. Ihmiset ovat elokuvissa juuri sellaisia kuin oikeastikin.

Amatöörinäyttelijöistä huolimatta elokuvan tekeminen on kallista puuhaa. Pienen elokuvan tekijä saa taistella rahoituksen kanssa. Lapsui myöntääkin, ettei elokuvien tekeminen Suomessa, ilman nenetsien tukea onnistuisi.

– Samalla rahalla ei elokuvia Suomessa tehtäisi. Ellei meillä olisi nenetsien ja nenetsien hallinnon tukea takana, olisi elokuvien tekeminen liki mahdotonta, Lapsui summaa.