Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokoontuminen valitsemaan uutta puheenjohtajaa kesäkuun lopussa on merkittävä tapahtuma eurooppalaiselle vasemmistolle. Puheenjohtajan tehtävänä tulee olemaan uuden vasemmiston rakentamisen mahdollistaminen. Parhaassa tapauksessa Suomen esimerkki voi auttaa koko Euroopan vasemmistoliikettä uudistumaan. Puoluevaltuuston vastuulla on valita puheenjohtajaksi se ehdokas, johon puolueen uudistaminen uskottavimmin henkilöityy.
Jutta Urpilaisen valinta SDP:n puheenjohtajaksi viime vuonna osoitti lopullisesti, että SDP:n ei ole mahdollista nousta Suomen johtavaksi vasemmistopuolueeksi. Puolue valitsi mieluummin tyhjän imagon kuin poliittiset sisällöt.
Sinnikkäästä pakertamisesta huolimatta Urpilainen ei ole vieläkään pystynyt kehittämään aidosti omaa poliittista linjaa. Lausunnot vaikuttavat yhä teennäisiltä ja ulkoa opetelluilta. Urpilaisen televisioesiintymisten elekieli kertoo suuresta epävarmuudesta.
SDP luottaa siihen että talouskriisin mukanaan tuoma työttömyys siivittää puolueen uuteen nousuun. Ei kuitenkaan ole automaattia, joka kanavoisi työttömyyden juuri vasemmiston ääniksi.
Vasemmistolla pitäisi olla oikeistosta poikkeava uskottava yhteiskuntapolitiikka, mutta nyt sillä ei sellaista ole. Lisäksi vasemmiston imagon ja poliittisen kulttuurin pitäisi poiketa valtaeliitistä, mutta jo vanhan fordistisen yhteiskunnan kasvukonsensus tuotti työnantajien kanssa liittoutuneen demarieliitin, joka sittemmin on korvautunut uusliberaalin kilpailukykykonsensuksen teknokratiaeliitillä. Siksi Timo Soini menestyy.
Ennen kuin voidaan arvioida, pitäisikö Vasemmistoliiton siirtyä vasemmalle, täytyy huolellisesti pohtia mitä vasemmistolaisuus 2000-luvulla on.
Muualla Euroopassa monet vasemmistopuolueet painottavat yksityisomaisuuden eliminointia ratkaisuna yhteiskunnallisiin ongelmiin. Analyysin heikkous on se, että se ei riittävän selkeästi kykene näyttämään syy-yhteyttä yksityisomaisuuden ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä. Ratkaisuksi ehdotettu yhteiskunnallinen omistus ei motivoidu, koska ei ole selvää että ongelmat johtuvat yksityisomistuksesta ja poistuvat kun yksityisomistus poistetaan. Yhteiskunnallinen omistuskin voi olla yhteydessä ongelmiin.
Omistaminen tuottaa valtaa ja alistussuhteita, mutta miten se sitä tarkkaan ottaen tuottaa ja kuinka asiaan tulisi reagoida, on edelleen vasemmiston keskeisimpiä kysymyksiä.
Vallan ja omistuksen problematisointi on siis vasemmiston historiallista ydintä. Sen yhdistäminen uusiin toimenpide-ehdotuksiin on uutta vasemmistoa. Lisäksi uutta vasemmistoa on vapauden, hyvinvoinnin ja ekologisen kestävyyden nostaminen yhteiskunnallisen kamppailun keskiöön.
Vapaus on mahdollisuutta realisoida omia elämänpyrkimyksiään ilman esimerkiksi koulutusjärjestelmän tuottaman porvarillisen ihmisideaalin kahleita. Mikäli menestyminen mitataan pelkästään taloudellisesti tai paikkana arvohierarkiassa, muut päämäärät saavat väistyä. Ihminen, joka tuottaa muille elämäniloa, myönteisiä tunteita ja mielenrauhaa, ei ole porvarillisen ihmisideaalin mukaan menestynyt.
Bruttokansantuotteen kasvu ei enää länsimaissa tuota hyvinvointia. Kokonaishyvinvoinnin taso on joillakin mittareilla mitaten pudonnut Suomessa alle puoleen 80-luvun puolivälistä. Kulutuksen kasvu ei tarkoita että ihmiset saisivat enemmän sitä mitä ”haluavat haluta”.
Nykyinen talous tuottaa pitkälti muuta kuin mitä kannattaisi tuottaa kulutettavaksi, jotta olisimme tyytyväisiä. Kulutusyhteiskunta tuottaa itsessään kulutuspakkoja, joita kuluttaminen sitten voi tyydyttää.
Ekologinen muutos saattaa edellyttää bruttokansantuotteen kasvun pysäyttämistä ja siirtymistä hyvinvointia tehokkaammin lisääviin ratkaisuihin. Koska nykyisen talousjärjestelmän tasapaino edellyttää jatkuvaa kasvua, tarkoittaa ekologinen muutos myös uutta taloudellista viitekehystä.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja.