Pirjo Hämäläinen

Kesällä 1904 jyväskyläläinen arkkitehti Yrjö Blomstedt ja Keski-Suomeen tilapäisesti asettunut taiteilija Akseli Gallen-Kallela löysivät Niemelän torpan. Kumppanusten tarkoituksena oli kaivaa esille noitia ja poppamiehiä, joita Konginkankaalla kuului olevan vilisemällä, mutta kuinka ollakaan, he harhautuivat Matoniemeen kauppias Matti Pasasen sahalaitoksen alueelle.

Vaikka moderni saha oli sekä Blomstedtin että Gallen-Kallelan silmissä vihoviimeinen viritys, sen lähinaapurissa oli jotakin paljon kiinnostavampaa: toistakymmentä ikivanhan oloista hirsirakennusta, jotka ympäröivät sopusuhtaisesti pientä pihapiiriä. Kyseessä oli Heikki Turpeisen eli Niemelän ukon kotitalo.

Ajatus Niemelän torpan museoimisesta syntyi siltä seisomalta. Kun Pasasen saha oli laajenemassa kohti Niemelää, ennen pitkää sen rakennuskantaa uhkasi purku ja asukkaita pakkomuutto. Kiire ei ollut liioiteltua, sillä jo viikon kuluttua Blomstedtin ja Gallen-Kallelan vierailusta Pasanen ehätti ostamaan torpan maat itselleen.

Rakennuksia Pasanen ei kuitenkaan tarvinnut ja vähäisen suostuttelun jälkeen hän lupasi lahjoittaa ne Antellin valtuuskunnalle Seurasaaren ulkomuseota varten. Mutta mitä tehdä asukkaille, umpisokealle 80-vuotiaalle Heikille ja tämän veljen tyttärentyttärelle 22-vuotiaalle Iidalle? Blomstedtin ja Gallen-Kallelan mielestä asukkaat piti yksinkertaisesti siirtää ”savumökkelin” mukana Helsinkiin ja asettaa heidät, alkukantaisen kansan jalot edustajat, siellä näytille.

Näin ei koskaan tapahtunut, mutta tasan sata vuotta sitten, kesällä 1909, Niemelän torppa purettiin ja sen hirret ja laudat kuljetettiin kiskoja pitkin Keiteleen rannassa odottaviin proomuihin. Koska Pasasen sahalle oli vedetty rata, torpan pihaan saatiin kätevästi pistoraide.

ILMOITUS

Niemelän torpasta tuli Seurasaaren ensimmäinen rakennusryhmä ja koko ulkomuseon kivijalka. Keskisuomalainen järvimaisema vaihtui merelliseen luontoon, mutta ihmeen kauniisti savupirtti, sikopahna, riihi, keittokota, aitat ja muut rakennukset ympäristöönsä istuvat. Ja kun Niemelän karsinassa on vielä pidetty vetoavasti määkiviä lampaita, kävijöitä on jatkuvasti riittänyt.

n

Kesäkuusta elokuuhun 1909, samoihin aikoihin kun Niemelän torppaa rahdattiin pieninä paloina ihmisten ilmoille, jyväskyläläisen Keski-Suomen toimituksessa työskenteli rahapulaan joutunut Joel Lehtonen, jonka vuosista 1881–1917 Pekka Tarkka on laatinut mainion kirjan.

Lehtosen monipolviset Jyväskylän kokemukset pääsivät sittemmin Kerran kesällä -romaaniin (1917), näin myös Niemelän torpan siirto. Helsingin kirotun herskaapin katseltavaksi oli saatava oikea isäntä, sellainen, joka istuu pirtin nurkassa sunnuntaisin, puhtaat rohdinkaatiot jalassa, yhdestä ainoasta puusta tehdyn pöytänsä ääressä ja lukee vanhaa pipliakirjaa, suurta kuin lankunpää, Lehtonen kirjoitti Yrjö Blomstedtin ja Akseli Gallen-Kallelan aivoituksista tuohtuneena.

Kaikesta päätellen Lehtonen oli nähnyt – ehkä juuri Keski-Suomen palstoilla – Blomstedtin otattaman valokuvan, jossa Niemelän torpan interiööri oli alkuperäisessä asussa. Penkit ja lavitsat olivat siinä mitä ilmeisimmin oikeilla paikoillaan, mutta valaakseen savupirttiin kansanomaisen harrasta tunnelmaa Blomstedt oli sijoittanut sokean isännän Heikki Turpeisen avoimen Raamatun ääreen. Nuorella Iidalla oli niin ikään edessään kirja, jota hän oli yhtä hanakasti tutkivinaan.

Sitä paitsi Lehtonen tunsi hyvin Blomstedtin. Molemmat viihtyivät Rantapuiston ravintolan terassilla ja ainakin Lehtosen tuli ”ryypittyä harva se päivä” niin, että hänellä oli ”hiprakka hiprakan jälestä”. Itse asiassa sopii ihmetellä, miten Lehtonen ylimalkaan työstään selvisi, sillä hänet heitettiin asunnostaankin ulos huonojen tapojen ja liian iloisten naisvieraiden takia. Eikä vuokraisäntänä ollut ihan kuka tahansa vaan Keski-Suomen toimitusjohtaja, kunnianarvoisa Anton Fagerholm.

Lehtosen ja Blomstedtin terassi-istuntojen tuloksena syntyi myös – ei niin kovin onnistunut – idea mätäkuun jutusta, joka toisi kaivattua vauhtia uneliaaseen pikkukaupunkiin. Kumpikin herroista oli noussut silmätikuksi ja juorunaiheeksi ja siinä lasien tyhjetessä ja täyttyessä he päättivät näpäyttää poroporvareita oikein kunnolla.

Tuumasta toimeen: Keski-Suomeen syötettiin teinihuumorilla höystetty uutinen, jonka mukaan Lahdesta oli laskenut vesille kummallinen, atamaanin johtama ja sapöörien miehittämä laivue. Illalla yksi aluksista oli juuttunut Päijänteen Tehinselällä karille, mutta irronnut sieltä, ja nyt laivue oli saapumassa Jyväsjärvelle.

Jyväskylän asukkaat olivat lukeneet lehdistä, miten Saimaalla liikkui terroristien varalta venäläisiä laivasto-osastoja, ja he olivat valmiit uskomaan, että samaa oli tapahtumassa heidän kotikulmillaan. Ja kas, jokainen kynnelle kykenevä riensi uutisen innoittamana rantaan, joka oli pian mustanaan uteliasta ja pelokasta väkeä.

Kesätoimittaja Lehtosen päätä ei jutun jälkeen silitetty ja monet väittivät hänen paenneen, jos ei aivan henkensä niin terveytensä vuoksi kaupungista. Mutta sen verran kutkuttava skandaali oli, että Lehtonen otti myös sen Kerran kesällä -romaaniin, jonka urbaanimiljöönä oli Jyväskylän sijasta tietenkin Savonlinna.

n

Sekä Kerran kesällä -romaanissa että sitä seuranneessa novellikokoelmassa Kuolleet omenapuut (1918) esiintyi keskeisenä henkilönä maisteri, tuohikenraali Väinö Bongman, jossa oli kosolti Yrjö Blomstedtin piirteitä, kuten jyväskyläläinen intendentti Erkki Fredrikson on osoittanut.

Blomstedt teki nuorena opiskelijana yhdessä Victor Sucksdorffin kanssa retken suuriruhtinaskunnan itärajan taa tarkoituksena kerätä materiaalia kansallista rakennus- ja taideteollisuustyyliä varten. Karjalaiset, herkät luonnonlapset, tuntuivat säilyttäneen yhteissuomalaisen perinnön ja käyttäneen oivallisesti mielikuvitustaan arkkitehtuurissa, esineistössä ja vaatteiden kuoseissa. Myöhemmin Jyväskylän seminaarin lehtorina toimiessaan Blomstedt kokosi kansatieteellisiä kapineita, näiden joukossa Niemelän torppaan kuuluneita tarvekaluja.

Eri lehdissä julkaisemissaan kirjoituksissa Blomstedt julisti, miten sivistyneistön ja kansan oli ”juurrettava juurensa suorastaan omaan maaperään” ja ”imettävä elinnesteitä sen ikivanhoista lähdesuonista”. Kansan taideaistin tuli olla Suomeen luotavan kansallisen suunnan perusta ja kansallisen leiman tuli näkyä esineiden kokonaishahmossa ja tekniikassa.

Lehti-ilmoituksissa Blomstedt mainosti piirtävänsä huviloita ja huonekaluja karjalaisen kansan tyyliin. Ja kun Samuli Paulaharju ja Matti Tuokko toivat Aunuksen matkaltaan hyvän nivaskan kansatieteellisiä esineitä, Blomstedt ehdotti, että pesukarttujen ja mankelilautojen koristelua voitaisiin soveltaa vaikkapa kakkulapioihin.

Blomstedtin yliampuva kansallisromanttinen kiihko herätti riemua niin Jyväskylässä kuin sen ulkopuolellakin. Erityisen huvittavana pidettiin hänen huonosti menestyvää yritystään, Keski-Suomen Kotiteosaittaa, jonka myyntivalikoimissa oli valtava määrä tuohiesineitä virsuista ja koreista housujen henkseleihin.

”Täällä minua irvistellään, nauretaan, kammotaan niinkuin olisin varastanut, syönyt miehiä. Olenko minä väärentänyt vekselin, olenko kirjoittanut tosissani sonetin, olenko minä imelä mamselli?” maisteri Bongman kyselee Lehtosen tekstissä.

Poliittiselta kannaltaan Blomstedt oli nuorsuomalainen ja saattaa olla, että hänen suosimillaan suksiseppäkouluilla oli yhteyttä vastarintaliikkeeseen. Kotiteosaitalla oli oma koulunsa ja seminaarinkin tunneilla veistettiin suksia. Jos suuren isäntämaan kanssa jouduttaisiin etenkin talvisaikaan väkivaltaiseen selkkaukseen, jokaisen suomalaisen porstuassa oli hyvä seistä käyttövalmis suksipari.

Maan itsenäistymistä Blomstedt ei ehtinyt nähdä, sillä hän kuoli vuonna 1912 ainoastaan 41-vuotiaana. Lehtosen Bongman-irvailut jäivät niin ikään Blomstedtiltä lukematta: Kerran kesällä -romaanin käsikirjoituskin valmistui vasta hänen poistumisensa jälkeen. Ystävän kuolema rauhoitti yhtä kaikki, näin oletan, Lehtosen kynää niin, että Kuolleissa omenapuissa hän tunnustaa: ”Että hän sittenkin oli sankari tuo Bongman.”