Barack Obama Omaha Beachillä
Liittoutuneiden maihinnousua Normandian rannikolle kesäkuun 6. päivänä 1944 muistettiin juhlallisesti viime viikonloppuna. Ranskan ja Euroopan vapauttaminen natsien vallasta alkoi 65 vuotta sitten. D-Daystä on tehty lukemattomia varsinkin amerikkalaisten ja brittien urotöitä ihannoivia elokuvia. Uusimmat historiantutkimukset ja normandialaisten vihdoin tunnustamat kärsimykset todistavat kuitenkin ihan muuta.
Normandian maihinnousujuhlista tuli mahtava mediatapahtuma, kun sinne saapui Yhdysvaltojen uusi presidentti Barack Obama. Maihinnousuun osallistuneita veteraaneja oli seremonioihin saapunut enää 200.
Vuosipäivää alettiin muistella vasta vuonna 1978, jolloin Yhdysvaltojen silloinen presidentti Jimmy Carter päätti tulla paikan päälle. Siitä lähtien amerikkalaispresidentit ovat tulleet kunnioittamaan sadan ensimmäisen päivän aikana kuolleen 21 000 ja yli sadan tuhannen haavoittuneen amerikkalaissotilaan muistoa.
Kolme kuukautta kestäneen Normandian taistelun aikana kuoli 130 000 liittoutuneiden sotilasta. Ensimmäiseen maihinnousuhyökkäykseen osallistui mereltä ja ilmasta yli kolme miljoonaa sotilasta. He olivat amerikkalaisia, brittejä ja kanadalaisia.
Juhlallisuuksiin osallistuivat Omaban ohella vapautetun Ranskan nykyinen presidentti Nicolas Sarkozy, Englannin prinssi Charles, Englannin pääministeri Gordon Brown sekä Kanadan pääministeri Stephen Harper.
Diplomaattimokia olivat mm. Sarkozyn unohdus lähettää kutsu Englannin kuningattarelle Elisabethille, joka sentään maihinnousun alettua toimi univormussa kuorma-auton kuljettajaharjoittelijana nimellä Elizabeth Windsor. Sarkozy muisti puheessaan vain kahdella lyhyellä lauseella Normandian taisteluun osallistuneita muita ei-englanninkielisiä joukkoja: puolalaisia, tsekkejä, alankomaalaisia, belgialaisia ja norjalaisia.
Varsinainen lapsus tuli Gordon Brownilta, joka puhui Omaba Beachistä tarkoittaen Omaha Beachiä. Omaha Beach on kuuluisin maihinnousurannikko. Sen lähellä sijaitsevat amerikkalaiset, kanadalaiset ja saksalaiset hautausmaat. Suurin osa Normandiaan haudatuista sotilaista olivat 18–20-vuotiaita.
Rannikolle menehtyi maihinnousun aikana 3 900 amerikkalaista. Yhdysvalloille luovutetun Omaha-rannikon vieressä sijaitsevalle vaikuttavalle hautausmaalle on haudattu 9 387 amerikkalaissotilasta.
Historioitsijan
näkemys
Kuuluisa D-Day ei kuitenkaan todellisuudessa sujunut niin mutkattomasti, kuin elokuvissa. Yhdysvaltojen silloinen tärkein vihollinen oli Japani eikä natsi-Saksa. Yhdysvaltojen siirtolaisista merkittävä osa oli saksalaisia, eikä siis saksalaisten leimaaminen paholaisiksi tullut kysymykseen, kertoo Normandian maihinnousun historiasta kirjan julkaissut nykyhistorian professori Olivier Wieviorka Le Point -lehden haastattelussa.
Toisaalta jenkkisotilaat muistivat yhä ensimmäisen maailmansodan turhauttavat kokemukset Euroopan pelastamiseksi. Paluu Eurooppaan ei motivoinut. Sotilaat tekivät vain ”työnsä”, he eivät suinkaan pitäneet itseään vapauttajina, Wieviorka muistuttaa.
Normandiassa tehtiin juuri ne virheet, jotka on sittemmin toistettu Vietnamin ja Irakin sotien aikana jenkkien uskottua liikaa aseiden voimaan, ihmisen unohtaen.
Ranskan tulevaa presidenttiä ja Lontoosta käsin maansa vastarintaliikettä johtanutta Charles de Gaullea ei otettu vakavasti eikä ranskalaisten omaan vastarintaliikkeeseen luotettu. Siksi D-Dayn valmisteluissa Yhdysvaltojen presidentti Eisenhower ja Englannin pääministeri Churchill päättivät pommittaa Normandiaan johtavia rautateitä ja juna-asemia eristääkseen maakunnan saksalaisilta.
Normandia tuhoutui liittoutuneiden pommituksissa lähes täysin, eniten maihinnoususta kärsivät normandialaiset siviilit. Kaikki kaupungit tuhoutuivat Bayeux’n kaupunkia lukuunottamatta, usein 90-prosenttisesti. Pommittaja oli ”ystävä” eli Ranskan natsivallasta vapauttamiseen tähtäävä liittolainen. Saksalaisten aiheuttamat aineelliset tuhot Normandiassa taas olivat suhteellisen vähäisiä.
Britit eivät osuneet oikeisiin kohteisiin, jenkit taas pommittivat Normandiaa liian korkealta. Kanaalin toisella puolen sotaa johtaneet tiesivät, että Normandian siviilit harvoin saivat salakieliset varoitukset tulevista pommituksista. Silti niitä jatkettiin.
Alueen tuntenut vastarintaliike olisi voinut hoitaa operaation huomattavasti pienemmillä ihmisvahingoilla, huomauttaa historioitsija. Ranskalaisten amerikkalaisvastaisuus juontuu osittain näiltä ajoilta, Wieviorka toteaa.
Normandialaiset
muistelevat vihdoin
Normandialaiset ovat vapaaehtoisesti vaienneet yli puoli vuosisataa: kätkeneet syvän tuskansa, mutta myös vihansa. Heillä ei ole ollut valitusoikeutta.
Liittoutuneet vapauttivat Normandian ja sitten koko Ranskan. He olivat sankareita, he pelastivat läntisen maailman fasismilta.
Normandialaiset taas on melkein syyllistetty, ovathan he olleet vain sivustakatsojia. Tuhansien siviilien kuolema ja pommitusten tuhot ovat unohtuneet jopa historiankirjoista, niiden keskityttyä kertomaan Englannin kanaalin yli tulleiden sotilaiden urotöistä.
Liittoutuneiden pommitukset kohdistuivat usein siviilirakennuksiin, kun saksalaisten tukikohdista ei tiedetty tai pommit eivät osuneet kohteisiinsa. Normandian asukkaat joutuivat elämään viikkoja, jopa kuukausia, liittoutuneiden saapumista odotellen perheenjäsentensä ruumiiden vieressä, ilman ruokaa ja juomaa. Tuskainen epätietoisuus, oman perheen, kodin ja koko kylän tuhoutuminen jouduttiin unohtamaan vuosikymmeniksi.
Aiheesta tuli tabu, josta ei saanut puhua. Tärkeintä oli kansakunnan ja fasismista vapautetun Euroopan etu.
Vasta nyt kielenkannat alkavat irrota. Viisi vuotta sitten 60-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä alettiin järjestää julkisia keskustelutilaisuuksia kesän 1944 tapahtumista.
Silminnäkijöitä on elossa enää muutama. Mutta varsinkin nuorempi sukupolvi uskaltaa vihdoin kertoa muistoistaan ja kokemuksistaan avoimesti.
Kauniit valokuvat komeiden jenkkisotilaiden riemumarssista pieniin, usein täydellisesti tuhottuihin normandialaiskaupunkeihin ei sujunut aina ongelmitta. Normandialainen ei viime hetkeen saakka tiennyt, oliko jenkki ystävä vai vihollinen.
Kun hän vihdoin ymmärsi, että tämä oli ystävä sekä vapauttaja, siitä lähtien tämä oli myös voittaja. Mutta kukaan ei kuunnellut sitä orpoa, koditonta ja nälkäistä normandialaista, joka oli kaikkensa menettänyt. Normandia oli joka tapauksessa hävinnyt sodan, voittajasta riippumatta.