Lehtikuva/ ALBERTO PIZZOLI

EU-PARLAMENTISSA eurovasemmisto istuu ryhmässä, jolla on pitkä ja hankala nimi. Se on GUE/NGL, Euroopan yhtynyt vasemmisto / Pohjoismaiden punavihreä vasemmisto. Ryhmä on konfederaatio, jossa ryhmäkuri on löysempi kuin varsinaisissa Eurooppa-puolueissa. Ryhmällä on nyt 41 edustajaa, ja vaalien jälkeen enemmän, kiitos Saksan vasemmistopuolueen, Die Linken kasvun.

Ryhmä tunnetaan varauksista markkinavetoista EU:n kehitysstrategiaa kohtaan. Tänä päivänä niitä varauksia tosin esittävät monet muutkin. Mutta juuri tässä se ero onkin: eurovasemmisto on dokumentoidusti ollut aikaansa edellä, eikä vain jälkiviisas.

Mutta mitä muuta meidän pitäisi tietää? Miksi eurovasemmisto ehdokkaita pitäisi äänestää?

OLEN LÖYTÄNYT neljä syytä: eurovasemmiston toiminta uusliberalismista poikkeavan sosiaalisen mallin puolesta, toiminta monikulttuurisen Euroopan puolesta, toiminta veroparatiisien purkamiseksi ja käsitys demokratian luonteesta.

Usein sanotaan, että EU:lla ei ole sosiaalista mallia, vaan 4–5 keskenään kilpailevaa mallia, joista jäsenmaat ovat vapaat valitsemaan. Mutta käytännössä sitä vapautta rajoittaa joustoturva, flexicurity, jonka yleiset periaatteet hyväksyttiin joulukuussa 2007 osaksi EU:n työllisyyspolitiikkaa. Sen toimeenpanoa EU-komissio jatkossa seuraa ja kommentoi, vaikka sillä ei muodollisesti valtakirjaa sosiaaliasioissa olekaan.

ILMOITUS

Tämän kaiken on hyväksynyt myös EU-parlamentti. Eurovasemmisto on ainoa ryhmä, joka on muistuttanut käsitteen hollantilaisesta isästä, jolle joustoturva oli vain uusi nimi umpikujaan ajautuneille työmarkkinajoustoille; käsitteen epäanalyyttisestä luonteesta, jonka seurauksena on täysin mahdotonta sanoa, mikä kunkin maan kohdalla on se seuraava askel; ja siitä, etteivät uusliberalistiset valtiot ole tänään halukkaita rahoittamaan edes sitä turvaa, mitä meillä nyt on. Saati sitten ottamaan lisävastuuta, kun yritysten vastuita karsitaan.

NÄYTTÖÄ TÄSTÄ KAIKESTA on kertynyt yllin kyllin. Alan kirjallisuuden piirissä joustoturvaa nimitetäänkin uusliberalismin kukkaseksi, ja ihmetellään, missä jäsenvaltioiden kansalliset täsmennykset Euroopan neuvoston hyväksymille yleisille periaatteille oikein viipyvät. Sitä voi ihmetellä myös Suomen osalta.

Suomen hallituksessa näiden täsmennysten valmistelu on ollut työministeri Tarja Cronbergin vastuulla. Mutta valmista ei ole tullut, ja viimeisimmän tiedon mukaan Gronberg esittelee tuloksensa vasta viimeisellä työviikollaan, kesälomien alla ja EU-vaalien jälkeen.

Miksi näin? Pelättiinkö tässä sitä, että kysymys joustoturvan sosiaalisista seurauksista olisi politisoitunut eurovasemmiston ennakoimalla tavalla?

KRIISISSÄ ON MYÖS EU:n toinen peruarvo, monikulttuurisuus. Sen piti olla EU:n virallinen politiikka ja lähes ainoa vaihtoehto, kun jäsenvaltioiden kulttuuriset kiinnikkeet niin kirjavat ovat. Mutta käytännöstä voi olla toista mieltä, kuten seuraavasta esimerkistä ilmenee.

Syyskuussa 2006 paavi Benedictus XVI piti Regensburgin ylipistossa puheen, jossa hän nimesi Islamin sotaisaksi uskoksi. Se oli tyrmistys kaikille monikulttuurisuudesta kiinnostuneille, ja lehdistössä paavia selkokielellä moitittiin muun muassa uskonnollisen rautaesiripun rakentelusta.

Mutta sitten EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso asettui yllättäen paavin tueksi, ja ihmetteli, miksi niin harvat EU-maiden johtajat lopulta paaville tukensa antoivat. Monikulttuurisuudesta kiinnostuneiden oli taas pakko hieraista silmiään, kun Christian Today ja monet muut lehdet Barrosoa ja kumppaneita kilvan ylistivät. Suomessa tästä ongelmasta vaiettiin täysin, eikä vaikenemiseen tarvittu edes pääministerin opastusta.

JOS EU OLISI AIDOSTI monikulttuurinen, tällaista Islam-soppaa ei olisi koskaan keitetty. Mutta se, että komission puheenjohtaja katsoi oikeudekseen kääntää yhdelle EU:n perusarvolle selkänsä, kielii rinnakkaisista todellisuuksista: yksi todellisuus yleisölle, toinen todellisille vaikuttajille – aivan kuten eurovasemmiston toimesta on väitetty.

On vaikea sanoa, miten monikulttuurisuus enää voitaisiin pelastaa, kun se takavuosina niin vahvasti kaksikasvoiseen politikointiin on kytketty. Mutta toisaalta, vaihtoehtoja on aika vähän, ja sisällöt täsmentämällä monikulttuurisuus voi myös lievittää niitä jännitteitä, mitä monikulttuurinen EU vääjäämättä luo.

Ääni eurovasemmistolle on ääni näiden jännitteiden vähentämisen puolesta.

KOLMAS SYY ÄÄNESTÄÄ eurovasemmistoa on talous. Ei siksi, että yhteismarkkinoille saataisiin lisää tehoa ja tuottavuutta, vaan siksi, että talouskasvun hyödyt jakaantuisivat nykyistä oikeudenmukaisemmin. Viimeisten 15–20 vuoden aikana palkkojen osuus kansantulosta on laskenut noin 10 prosenttiyksikköä pääomatulojen eduksi.

Se on varsin suora seuraus globalisaatiosta ja siitä, miten EU on meitä siihen opastanut muun muassa verotusta koskevilla suosituksillaan. Osa opastusta ovat veroparatiisit EU:n sisällä tai sen läheisessä vaikutuspiirissä. Ne ovat tarjonneet mahdollisuuden joko verottomaan tai lähes verottomaan sijoitustoimintaan kaikille niille, joilla sijoitusvarallisuutta on – ja onhan niitä.

Itsekin tunnen monia, jotka ovat sijoittaneet verottomasti Luxemburgiin, yhteen EU:n jäsenvaltioon, joka ei ole halunnut sijoittajien henkilöityjä tulotietoja toimittaa veroviranomaisille toimittaa. Salailutalouteen ovat osallistuneet myös Andorra, Belgia, Itävalta, Luxemburg, Monaco ja Sveitsi sekä koko joukko saaria Britannian tuntumassa. Ne kaikki suosivat veronkiertoa veronmaksajien kustannuksella.

TÄTÄ KAIKKEA EU on katsonut sormiensa läpi, ja perustellut sitä sillä, että veroparatiisit eivät ole vain EU:n päänsärky. Jos rajoituksia tehdään, niin tehdään sitten kaikille, mukaan lukien Macao, Singapore, Keski-Amerikan pankkivaltiot ja sen sellaiset.

Näinkin voi ajatella. Mutta samalla siinä nostetaan kädet pystyyn harmaan talouden ja talousrikollisuuden suitsimisessa, niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Niin sitten lehdistä luemme kaiken maailman åke blomqvisteista, joille sijoitusten verollisuus vielä suurempana yllätyksenä kuin heitä neuvoneille pankinjohtajille.

Eurovasemmiston mielestä toimiin harmaan pääomatulon verottamiseksi olisi pitänyt lähteä jo 1990-luvulla, kun ongelman kasvu tiettäväksi tehtiin. Se, että näin ei ole tapahtunut, on ollut tietoinen poliittinen valinta, josta varsin hyvin perustein olisi voinut olla myös toista mieltä. Ja poliittinen valinta oli myös se, että EU-komission esitys finanssivalvonnan tehostamiseksi meni sekin EU-vaalien yli.

Siksi ääni eurovasemmistolle on ääni yhdenmukaisen verokohtelun puolesta.

SITTEN ON VIELÄ YKSI SYY. Se on eurovasemmiston näkemys poliittisesta toiminnasta. Instituutiot, kuten EU-komissio, ministerineuvosto ja EU-parlamentti, ovat tärkeitä. Mutta toisaalta, niin on myös mahdollisuus toimia instituutioiden ulkopuolella, kuten ay-liikkeessä ja kansalaisjärjestöissä.

Eurovasemmiston mielestä ratkaisevaa eurooppalaisen osallisuuden luomisessa ei ole se, miten EU-instituutioiden väliset suhteet on järjestetty, vaan toimivat suhteet EU-instituutioiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Emme siis puhu vain äänestämisestä, vaan myös kaikesta siitä mikä jää äänestämisen ulkopuolelle. Puhumme asiasta, jota eräät valtiotieteilijät ovat kutsuneet eurooppalaisen demokratian puuttuvaksi lenkiksi.

Kaikki kunnia teknokraateille, mutta demokratian olemukseen kuuluu vahva kansalaisyhteys kaikissa niissä osallistumisen muodoissa, jotka tietämystämme käsiteltävistä asioista voivat lisätä. Ilman tätä ristipölytystä eurooppalainen osallisuus ei voi olennaisesti nykyisestä laajentua.

Siinä neljäs syy äänestää eurovasemmistoa.

Muitakin syitä voi tosin olla.

Kirjoittaja on valtiotieteen lisensiaatti, SAK:n ekonomisti ja työelämän tutkija.