Myydyimpien kärkikymmenikössä talvella kuusi sarjakuvaa
Minna Paloniemi: Kiroileva siili 2. 96 s. Sid. Sammakko Kustannus 2009.
Sarjakuvan nykyistä suosiota kuvaa hyvin se, että helmikuun Mitä Suomi lukee -listan kärkikymmenikössä oli peräti kuusi sarjakuvaa. Sarjakuva-Finlandian 2008 voittajan, Minna Paloniemen Kiroileva siili 3 on sijalla 4. Kaksi edellistä albumia olivat listaykkösiä ja kolmonenkin noussee vielä.
Alussa anarkistiselta ja vaihtoehtokulttuurilta tuntunut siili on nyt tutumpi, muttei piikeiltään yhtään tylsempi. Siilin laajentunut tuttavapiiri ja tunnerepertuaari takaavat sen, ettei se ole jämähtänyt paikoilleen, yhden vitsin sarjakuvaksi. Paloniemi käyttää perinteisestä (sanomalehti)sarjakuvasta poiketen ruutuja hyvin vähän, vain kuvatakseen esimerkiksi kaupungin perspektiivien ahdistavuutta tai viimeisen ruudun yllätyksellisyyttä.
Graafikkona Paloniemi taitaa myös sanomalehtisarjakuvalle tärkeän pelkistämisen, ilmeikkyydestä tinkimättä. Kiroilevan siili kuvaa suomalaista luonnetta. Äksyn ja piikikkään ulkokuoren alla on tunteellinen siili, joka ei aina osaa ilmaista itseään oikealla tavalla.
Kiroileva siili osallistuu omalla tavallaan myös ajankohtaiseen koirankakkakeskusteluun.
Samassa maailmassa,
eri kaapissa
Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni. Suomennos: Taina Aarne. sid. 240 s. Like 2009.
Hautuukoti on vuoden 2007 Eisner-palkinnon, ”sarjakuvien Oscarin” voittanut kipeä ja rohkea kasvukertomus 19-vuotiaasta Alisonista, joka huomaa olevansa lesbo. Isä-suhteen tekee traumaattiseksi se, että hän huomaa kirjan alussa rekan alle jäävän isän olevan ”kaappihomo”. Kaikessa kätevä isä huolehti ”nuorista miehistä kuin orkideoista”. Kaksi viikkoa avioeron jälkeen tapahtunut kuolema saa Alisonin pohtimaan oliko tapahtumalla yhteyttä siihen, että hän oli juuri kertonut lesboudestaan.
Alison Bechdel piirtää omaelämänkerrallisessa sarjakuvaromaanissa viiltävän terävänäköistä kuvaa perheestään, ja luo muuttuvaa ajankuvaa suhtautumisesta homouteen. Samalla se on yhtä aikaa arvoitusdekkari, jossa Alison kokoaa palasia yhteen isästä, joka tasapainottelee julkisuuskuvansa ja yksityisen todellisuuden välillä, ja joka salaa ja paljastaa todisteita samanaikaisesti.
Kuvaa seksuaalisuuden olemuksesta ja symboleista käydään läpi valtavalla määrällä kirjallisuusviitteitä. Marcel Proustin ja isän lempikirjan, Odysseuksen kautta Alison käy läpi viimein oman odysseian. Hän lähentyy sen kautta niin isäänsä kuin omaa lesbouttaan.
Bechdel taitaa kadehdittavan hyvin kuvan ja kerronnan harmonian. Väkisin mieleen tulee turhan vähälle jäänyt Ghost World, nuoren tytön kasvukertomus sekin, Musta aukko sekä Persepolis. Bechdel kertoo asioista realistisesti, dramatisoimatta, kuin dokumentoiden.
Alkuvuoden ehdottomasti paras sarjakuva.
Pikon ja Fantasion
juhlan paikka
Morcan–Yanin–Munuera; Pikon ja Fantasion seikkailuja 40 – Zorbulin lähteillä. 50 s. Nid. Egmont Kustannus Oy.
Piko ja Fantasio on eurooppalaisen sarjakuvan kivijalkoja. Sarjan loi Robert Veltier jo vuonna 1938. Sarjaa tehdessään hän käytti nimimerkki Rob-Vel. Velter myi yleisten ja henkilökohtaisten vaikeuksien vuoksi Pikon oikeudet 1943. Tämän jälkeen suosikkiparilla on ollut useita tekijöitä. Sen mukana sarjan ilme on muuttunut moneen suuntaan.
Sarjan maineen loi (André) Franquin joka piirsi myös sarjaa vuosina 1947–1969.
Suomessa urheat kaverukset seikkailivat ensin 1970-luvun alussa Tipsu ja Tapsu -nimisenä sarjakuvana. Marsupilami oli nimeltään Viiruhäntä. Seikkailut jatkuivat vuodesta 1973 jatkosarjoina Ruudussa, sitten Non Stop -sarjakuvalehdessä vuoteen 1979 ja tämän jälkeen albumeina.
Järjestyksessä 40. albumi, Zorbulin lähteillä, kunnioittaa Pikon ja kumppaneiden 70-vuotistaivalta viittauksilla aikaisempiin seikkailuihin ja hahmoihin. Mukana ovat tietysti hajamielinen nero, Sieninevan Kreivi ja perivihollinen, suuruudenhullu tiedemies Zorbul.
Tekijäkolmikko Morcan–Yanin–Munueran tarina on vauhdikas ja ruudutukset kuvakulmineen näyttäviä. Hahmot ovat humoristisempia ja karrikoidumpia kuin Franquinilla. Tieteisseikkailuksi äityvä seikkailu on yritteliäs, mutta Franquinin monipuolisuutta ja henkeä se ei tavoita.
Nappisilmäiset
sijaisvanhemmat
Neil Gaiman, P. Craig Russell: Coraline. Suomennos: Petri Silas. Sid. 192 s. Egmont kustannus Oy 2009.
Yhdysvalloissa nykyisin asuva britti Neil Gaiman on aikamme tunnetuimpia ja arvostetuimpia kirjailijoita ja sarjakuvakäsikirjoittajia. Tunnetuin teos on eri taiteilijoiden kanssa tehty, laaja Sandman-saaga. Gaiman on tehnyt myös pari nuortenkirjaa. Näistä Coraline (suom. Coraline varjojen talossa, 2003) on aiemmin ilmestynyt kuvitettuna laitoksena, P. Graig Russell on sovittanut Gaimanin romaanin sarjakuvaksi.
Coralinesta on Henry Selick (mm. Painajainen ennen joulua) ohjannut myös elokuvan, joka on pysytellyt pari kuukautta Yhdysvaltain katsotuimpien listalla.
Coraline on taitavasti fantasiaa ja kauhua yhdistelevä kertomus nuoresta tytöstä, joka muuttaa vanhempiensa kanssa vanhaan, salaperäiseen taloon. Talosta löytyy (vrt. Narnia) ovi, joka johtaa toiseen, eräänlaiseen peilimaailmaan. Siellä ovat toiset vanhemmat, jotka eivät halua päästää Coralinea takaisin, vaan ompelemaan heidän tavoin silmiinsä napit.
Narnian lisäksi herkällä viivalla ja yksityiskohtaisesti kuvitettu opus tuo mieleen Liisan ihmemaassa, irtokäden kautta myös Sam Raimin elokuvan Evil Deadin. Symboleita vilisevä tarina etenee paikoin verkkaisesti, kuin tajunnanvirtana.
Upea sarjakuvakirja värejä myöten.
Fingerporia
ja traumaa
Pertti Jarla: Fingerpori 2. 56 s. sid. Arktinen Banaani Oy 2009.
Fingerpori on parasta mitä suomalaiseen sanomalehtisarjakuvaan on tullut sitten Viivin ja Wagnerin. Pertti Jarlan sarjakuvan on myös suuri yleisö ottanut omakseen. Helmikuussa Fingerpori 2 oli myydyimpien kirjojen listan sijalla 4. Yksi sarjakuvan vakiohenkilöistä, kaksimielinen Rivo-Riitta on noussut jo eräänlaiseksi kansalliseksi kulttihahmoksi.
Kovakantisen sarjakuvakirjan joka toinen sivu on värillinen.
Jarlan vinksahtanut, groteski maailma pelaa ja leikkii kekseliäästi ja yllättävästi mieli- ja kielikuvilla. Sanaleikit tuovat mieleen Hymy-lehden Jykä & Riken hengentuotteet. Puujaloilla liikkuminen huvittaa. Ensimmäisen ruudun lähtötilanne vaihtuu viimeisessä usein konkretiaksi, kuten Mustanaamion kammottavin vihollinen (vihollinen omia, eroottisia runoja). Taide ja sarjakuva on Fingerporin arjessa läsnä, sijaitseehan kaupunki lähellä Mustiksen pääkalloluolaa, Taikametsää – ja Vatikaania.
Fingerporin kvasimaailma on fantasiaa ja arkea sulassa sovussa. Nähtäväksi jää, kuinka pitkään Jarla jaksaa samoilla puujaloilla paukutella. Tässä vauhtia ainakin piisaa.
Maistelutovereiden
matkassa
Marko Kantola, Tomi Riianheimo: Eläkeläisten korkeajännitys – Humppaa tai kuole! Nid. 66 s. Egmont Kustannus Oy 2009.
Korkeajännityksissä on viime vuosina tullut useita, suomalaisten tekemiä teemanumeroita, mutta tätä on tuskin kukaan osannut odottaa. ”Suomen maailmankuuluin humppaorkesteri” Eläkeläiset seikkailee omassa Korkeajännityksessään! Jo alaotsikko, ”Maistelutoverit – Band of Pultsars”, ja ”iskee kuin 38 % volttia” antavat ymmärtää mistä on kysymys.
Tarinan Provinssista nahkahousujen maan pääkaupunkiin on kirjoittanut Rovaniemen Pulloseuran kasvatti Marko Kantola ja kuvituksesta vastaa Eläkeläisten virallinen multivisualisti Tomi Riianheimo. Hän on riemastuttanut aiemmin Rieku ja Raiku -sarjakuvalla, yhdessä Jari Lehikoisen kanssa. Vahvasti väkiviinan värittämässä Saksan valloituksessa on samanlaista otetta.
Koska Korkkarit olivat usein huonosti piirrettyjä, myös Riianheimon (ilmeisesti tietokoneohjelmalla tehty) jälki on horjuvaa, mutta naiivin ilmeikästä. Kantolan viinan ja humpan ympärillä kietoutuvan tarinan lähes jokainen ruutu hersyää usein itseironista huumoria. Juttu muistuttaa harvinaisen paljon yhtyeen todellista toilailuretkuetta Saksaan…
Loppuun sopivat Tuntemattomasta sotilaasta muunnellut sanat kuin korkki pulloon: Aika pulikultia.
Ei tästä voi olla pitämättä.