Kansandemokraatit ja kommunistit valitsivat jäsenten edun
Metallityöväen liiton kommunistit ja kansandemokraatit eivät olleet niin punaisia vallankumouksellisia kuin usein annettu julkisuudessa ymmärtää. Heitä kiinnosti eniten metallityöläisten etujen ja aseman parantaminen. Edes liiton valtaaminen ei noussut koskaan ykkösasiaksi.
Tämä käy selvästi ilmi Jenni Korkeaojan kirjoittamasta Metalliliiton kommunistien ja kansandemokraattien historiasta Punainen Metalli. Kirja käsittää vuodet 1899–1983. Alkuvuosikymmenet käsittelevät jo tunnettua historiaa, joten kiinnostavimmat asiat nousevat esille vuoden 1970 jälkeisten aikojen käsittelyssä.
Korkeaojan mukaan näkemyserot monessa asiassa ovat toiset kuin liiton virallisessa historiassa, joka on koottu lähinnä sosialidemokraattisen aineiston pohjalta.
Punaisessa Metallissa on toisenlaista aineistoa, joka kertoo miten paljon kommunistit ja kansandemokraatit tekivät liittonsa eteen.
Historiikki päättyy vuoteen 1983, koska Korkeaojan mukaan johonkin piti raja vetää. Ja toisaalta tuoreimmat asiat ovat vielä liian lähellä, jotta niitä voitaisiin objektiivisesti käsitellä.
Korkeaoja on aikaisemmin tutkinut Metalliliiton kansandemokraattien historiaa pro gradu -tutkielmassaan, jonka aineena olivat Metalliliitossa tapahtuneet muutokset vuosina 1966–68.
SKP yritti
vaikuttaa
Metalliliiton mystisiä kysymyksiä on NKP:n mahdollinen osuus metalliväen työtaisteluihin 1970-luvulla. Mystiseksi tämä jääkin, sillä Korkeaoja ei löytänyt mistään vahvistusta tähän akateemisen historiankirjoituksen vaalimaan myyttiin.
SKP puolestaan pyrki vaikuttamaan metalliväkeen muun muassa vaalien alla, mutta useimmiten puolue epäonnistui. Työpaikoilla ei puhdas poliittinen kamppailu ottanut tulta.
Henkilövalinnoissa SKP:n vaikutus oli kuitenkin merkittävä. Esimerkiksi Veikko Lehtosen valinta liiton toiseksi puheenjohtajaksi vuonna 1980 tapahtui SKP:n puheenjohtajan Aarne Saarisen aloitteesta.
SKP:n osapuolisopimukset heijastuivat myös Metalliliittoon, jossa kansandemokraatit ja kommunistit tekivät vastaavaan osapuolisopimuksen, jossa taattiin taistolaisille oma edustus liittotoimikunnassa ja valtuustossa.
Selvittämättä kuitenkin on se, mitä taistolaisten aseman sementointi vaikutti liittoon. Samoihin aikoihin kansandemokraatit syrjäytettiin liiton työehtosopimusneuvotteluista. Ehkä osasyynä oli se, että sosialidemokraatit ja työnantajat eivät ikinä voineet luottaa taistolaisiin.
Toisaalta Korkeaojan mukaan taistolaisten omat linjaukset tapahtuivat enimmäkseen ylätasolla. Työpaikoilla SKP:n riidat näkyivät vähemmän.
Demarit
härskeinä
Metallityöväen liiton sosialidemokraatit käyttivät kuitenkin tilannetta hyväkseen. Sopimusneuvottelut käytiin ilman, että puolet liiton jäsenkunnasta oli edustettuna. Tämä näkyi sitten niin sanotuissa korpilakoissa. Raskaassa metallissa kansandemokraateilla oli selvä enemmistö, mutta sopimuksia he eivät saaneet tehdä.
Muutenkin sosialidemokraatit näyttivät enemmistöasemansa. He ottivat enemmän toimitsija- ja hallintopaikkoja kuin heille vaalituloksen mukaan olisi kuulunut.
Vuoden 1972 Metallilakko on kirjassa luonnollisesti vahvasti esille. Samoin vuoden 1975 Metallin kuuluisat vaalit. Nämä on kuitenkin aika hyvin puitu jo aikaisemmin, joten mitään uutta ei esille tule.
Sellainen kuitenkin voisi olla liiton edesmenneen toisen puheenjohtajan Edvin Salosen lausunto, jonka mukaan kansandemokraatit ja kommunistit eivät koskaan tosissaan tavoitelleet liiton valtaamista, vaikka kentällä vaalit toki käytiin tosissaan. Tämän takana oli arvio, että kommunistien voitto noina aikoina olisi johtanut liiton hajoamiseen ja työehtosopimusjärjestelmän luhistumiseen.
Kirves-Kosonen
ja muut väriläiskät
Metalliliitossa on eletty toki värikkäitäkin hetkiä. Tammikuussa 1980 Hymy-lehti nosti esille liiton toisen puheenjohtajan Ilmari Kososen aiheuttaman skandaalin. Kosonen löi näet kahta liiton toimitsijaa kirveellä ja tämä johti sitten kirves-Kososeksi nimetyn toisen puheenjohtajan erottamiseen.
Sosialidemokraatit käyttivät syntynyttä tilannetta heti hyväkseen ja viivyttivät uuden kakkospuheenjohtajan valintaa kuukausilla.
Kirjassa ei ole peitelty ryhmän kähinöitä, mutta Korkeaoja kuitenkin korostaa, että liiton ja kansandemokraattisen ryhmän sydän oli aina työpaikoilla. Liittosihteeri Matti Mäkelä korostikin kirjan julkaisutilaisuudessa tiistaina Helsingissä, että ay-toiminta on aina perustunut vapaaehtoiseen työhön työpaikoilla. Tämä on tilanne tänäänkin.
Jenny Korkeaoja on tehty ison ja arvokkaan työn. Hänen kirjansa perustuu haastatteluihin ja laajoihin tutkimukseen. 426-sivuisen kirjan lähdeluettelokin on peräti 72 sivua. Punainen Metalli antaa paitsi mielenkiintoisen lukuelämyksen myös vankan pohjan tuleville tutkimuksille.
Punaisen Metallin julkaisijana toimii Metallin Vasemmisto eli liiton nykyinen vasemmistoryhmä, joka perustettiin vuonna 1991 Metallin kansandemokraattisen ryhmän jatkajaksi. Kirjaa saa Metalliliiton toimistosta ja se on tulossa myös kirjakauppoihin.