Lähihistoriamme on noussut puhumisen kohteeksi, niin tässä lehdessä kuin laajemminkin. Merja Kyllönen (VL 27.3.) varoitteli paluusta siihen isojen poikien takuumiehen rooliin, joka 1990-luvun lamatalkoissa osaksemme tuli.
Unto Hämäläinen (HS 29.3.) taas kiittelee vastuunkannosta, mutta pahoittelee sitä, ettei Eero Heinäluoman karisma riittänyt Vasemmistoliiton sulauttamiseen SDP:hen.
Liittyivätkö nämä kaksi asiaa todella toisiinsa? Kyllä liittyivät, ja yhä edelleen liittyvät. Siksi kokonaisarvio 1990-luvun ratkaisujen syistä ja seurauksista on välttämätön.
En ollut läsnä, kun Lipposen I hallituksen ohjelmasta 1995 sovittiin. Mutta kiitos ulkopuolisen runnauksen – näin ainakin Suvi-Anne Siimeksen mukaan – hallitukseen lopulta mentiin, vaikka hallitusohjelmaa koskevat neuvottelut epäonnistuivat.
Lipposen II hallitusohjelmasta neuvoteltaessa olin mukana. Niissä neuvotteluissa me nielimme kaiken sen, kuten kannustavan verotuksen ja sosiaaliturvan, mitä uusliberalistiseksi uudelleenmuotoiluksi on sittemmin kutsuttu,
Ja silti itsekin koin voittona hallitustaipaleemme jatkumisen. Perusteluksi kehittelin sen, mitä Kyllösen kriitikot tällä palstalla edelleen päätelmäksi tarjoavat: vain hallituksesta voi vaikuttaa. Mutta nyt, kun 1990-luvun seuraukset ovat kokonaisuudessaan nähtävissämme, olen toista mieltä.
Näin sanoessani en ajattele ainoastaan Vasemmistoliittoa tai ns. vasemmistoyhteistyötä, vaan koko poliittista järjestelmäämme. Jos siitä puuttuu taho, joka ei kyseenalaista vallitsevia itsestäänselvyyksiä, niin lopulta koko poliittinen järjestelmämme on tuuliajolla, kuten nyt on. Eivät sellaista järjestelmää ohjaa edes vaalivoittajat.
Mutta toki tämä uusliberalistisille hallituksille tyypillinen ”itsestäänselvyyksien retoriikka” koskee erityisesti meitä. Olemmehan antaneet ymmärtää, että meillä on jokin vaihtoehto. Mutta mitä näyttöä siitä vaihtoehdosta ihan oikeasti on? Itse muistan vain pari pistemäistä ulostuloa, joiden kehittely sitten (vasemmisto)yhteistyön nimissä hyllytettiin tai yksinkertaisesti unohdettiin.
Osaksemme jäi tämä kirottu marginalismi, pienet askeleet ammattilobbareiden sisäpiirin määräämässä suunnassa. Ja lopulta jopa sellaiset asiat kuin oppositiopuolue Vasemmistoliiton kanta EU:n nopean toiminnan joukkojen mandaattiin yritettiin määritellä hallituspuolueiden ja jopa ay-liikkeen toimesta.
Ei näin ohuen itsemääräämisoikeuden varaan yksikään puolue voi tulevaisuuttaan rakentaa, oli sitten hallituksessa tai sen ulkopuolella. Eikä tällaisesta yhteistyökumppanista kukaan oikeasti hyödy.
Mutta ei hätää. Kyllä politiikka vielä takaisin tulee, ja sen läpimurtoon me voimme ihan itse vaikuttaa muun muassa tulevissa EU-vaaleissa. Tuskaa se tietysti tuottaa, kuten itsestäänselvyyksien politisoiminen aina.