Tuula-Liina Varis

KU:n pääkirjoitus asettui 7.4. ymmärtämään Mikael Liliusta. ”Lilius on joutunut ukkosenjohdattimeksi, vaikka hänellä itsellään ei olekaan osallisuutta järjestelmän luomisessa”, arvioi pääkirjoittaja.

Ei osallisuutta? Oikeinko totta Mikael Lilius on vain kädet ristissä sivusta seurannut, kun hänen palkka- ja palkkioasioitaan järjestellään? Ja sitten nöyrästi pokannut kiitokseksi siitä, mitä muut höveliydessään ovat päättäneet hänelle antaa?

Uskokoon ken haluaa.

Minä uskon mieluummin entistä valtiovarainministeriä Iiro Viinasta, joka sattumalta saman päivän Hesarin mielipidepalstalla kirjoittaa otsikolla Ahneus sokaisee pörssiyhtiöiden palkitsemisjärjestelyissä: ”Usein myös väitetään, että johdolla ei ole ollut omia sormia pelissä, kun palkkioehtoja on määritelty. Totuus on aivan jotain muuta. Jos esitys ei tule suoraan johdolta, se ainakin pystyy siihen oleellisesti vaikuttamaan. — Useissa pörssiyhtiöissä pyörii pieni piiri toistensa kavereita, jotka istuvat ristiin eri yhtiöiden hallituksissa. Vanha sanonta: ’Ei korppi korpin silmä noki’ on enemmän kuin totta.”

Ahneus sokaisee, myös toisten ahneus. Mahtoiko Iiro Viinanenkaan ministerikaudellaan olla yhtä kriittinen niitä kohtaan, jotka poliitikkojen asiantuntemattomuutta ja suopeutta hyväkseen käyttäen kahmivat itselleen etuja, jotka viime kädessä menivät veronmaksajien piikkiin? Samaa voi kysyä aikanaan kovaa oikeistolaista politiikkaa ajaneesta Harri Holkerista ja jopa Raimo Ilaskivestä. Nyt kun herroja ei enää tarvita erilaisissa hyvä veli -verkostoissa tukemassa ahneiden intressejä, heidän maailmankuvansa tuntuu olennaisesti muuttuneen.

ILMOITUS

On sanottu, että he ovat pehmentyneet. Minusta he eivät ole ollenkaan pehmentyneet, päinvastoin lujittuneet.

”Kansa kaiken maksaa”, kirjoitti Erno Paasilinna. Markkinaliberalismin synnyttämä raharälssi ja sen myötäjuoksijat mediassa ovat tehneet parhaansa tämä sementinlujan totuuden häivyttämiseksi. Hyvin ovat onnistuneet. Jopa ammattitaitoiset journalistit höpisevät, ettei rikkaita pidä kadehtia, koska heidän rikkautensa ei ole keneltäkään pois. Käsittämättömän laajalle on saatu leviämään usko, että raha kasvaa puussa ja sitä saa eniten se neuvokkain, jolla on pisimmät tikkaat.

Liliuksen miljoonissa ei paheksuttavaa ole se, että niitä on niin paljon, vaan se, että ne on otettu kansan pussista. Minä maksan henkilökohtaisesti sähkölaskussani myös Liliuksen miljoonia. En kadehdi häntä, mutta minulla on oikeus sekä paheksua että halveksia hänen ahneuttaan.

Vai pitäisikö ahneuteensa sortuneita pikemminkin sääliä?

Mitä ahneus oikein on?

Sitä ei voi olla miettimättä, kun lukee jostain vuosikymmenet kansainvälistä rahamaailmaa vedättäneestä pyramidihuijarista, jonka edessä nyt on loppuelämä vankilassa. Kannattiko rahasta maksaa noin kova hinta? Kannattaako siitä maksaa sitäkään hintaa, jonka mm. Lilius nyt maksaa, kun pitkä, uljas ura päättyy nöyryytykseen ja yleiseen mediameteliin? Ehkä olisi pitänyt herätä huomaamaan, että se viulut maksava kansa on oikeasti olemassa ja sen käsitykset kohtuudesta ja ahneudesta on syytä ottaa varteen – jo ennen kuin se alkaa sylkeä silmille.

Liliuksen tapauksessa on arveltu, että kun ihminen elää sfääreissä, joissa koko ajan liikutellaan satoja miljoonia, häneltä menee suhteellisuudentaju omienkin saataviensa suhteen. Menee siis rahan taju. Rahan tajua on siis vähiten siellä, missä rahaa on eniten.

Kiehtova ajatus – ja vaarallinen.

Samassa lehdessä, jossa oli alussa mainittu pääkirjoitus, puoluesihteeri Sirpa Puhakka ilmaisee huolensa Vasemmistoliiton kannatuksen laskusta. Syytä onkin; vajoaminen alle perussuomalaisten kannatuksen oli sokki tavalliselle äänestäjällekin, joka on aina suhtautunut terveellä epäluulolla tiheään tuotettuihin kannatuksenmittauksiin.

Puhakka korostaa ”asioihin tarttuvan oppositiopolitiikan” merkitystä, koska eläkekeskustelun yhteydessä Vasemmistoliiton kannatus hiukan nousi.

Eläkekeskustelulle oli olennaista se, että se oli laajaa kansalaiskeskustelua, ei vain väittelyä eduskuntapuolueiden välillä. Ehkä tässä on asian ydin. Ehkä muutkin kuin minä odotan Vasemmistoliiton edustavan enemmän yhteiskunnallista oppositiota kuin puoluepoliittista oppositiota. Se edellyttäisi osallistumista nimenomaan kansalaiskeskusteluun, ei vain puolueiden väliseen väittelyyn. Se edellyttäisi jopa tällaisten keskustelujen virittämistä, ei vain reagoimista muiden aloitteisiin. Siinä suhteessa Vasemmistoliitto on minun silmissäni käynyt vähän värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi.

Mutta minun silmäni ovat vanhat ja viestini muutenkin vähän dinosauruspuistosta. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin SKDL oli edelläkävijä mm. modernissa kulttuuripoliittisessa ajattelussa. Puolue oli ensimmäinen, joka 60-luvulla loi oman kulttuuripoliittisen ohjelmansa, se sai laajalti julkisuutta ja vaikutti merkittävästi puolueen modernisoituvaan imagoon.

Nyt kulttuuripolitiikassa on hämmästyttävän hiljaista, on ollut jo kauan. Samaan aikaan, kun kulttuurin kansantaloudellista merkitystä korostetaan ja kaikkien taiteiden ”liikelaitostumista” puuhataan monin tavoin, mitään eduskuntapuoluetta ei tunnu tosissaan kiinnostavan, mitä kulttuurin alueella tapahtuu. Voin vakuuttaa, että siellä tapahtuu hyvin ikäviä asioita erään köyhän kansanosan, nimittäin taiteilijoiden kannalta.

OPM tekee kyllä suurellisia strategioita ja laatii mahtavia tulevaisuusvisioita, joista voi hyvällä syyllä sanoa, että ne ovat lähinnä hakaneulalla taivaasta kiinni. Mutta niistä, jotka tämän mainion ja kansantaloudellisesti niin arvokkaan taiteen tekevät, ei mikään puolue tunnu olevan kiinnostunut.

Vasemmisto oli avainasemassa, kun ajan- ja asianmukainen taiteilijatukijärjestelmä Suomeen 60-luvulla luotiin. Porvarien voimin sitä ei olisi ikinä luotukaan. Nyt kun tuo järjestelmä on taiteellista työtä tekevien ammattilaisten lisääntymisen myötä pahasti taantunut, kulttuuripolitiikan alueella on hiljaista, ja bisnesmiehet saavat rauhassa tehdä myyräntyötään taiteilijan aseman heikentämiseksi esimerkiksi tekijänoikeuslain ”kehittämisen” kautta.

Tässä olisi yksi juuriin menevän yhteiskunnallisen keskustelun paikka.