Lehtikuva/ MEHDI FEDOUACH

Jälkimodernit ja jälkikolonialistiset kasvatuskeskustelut tukevat avoimemman yhteiskunnan rakentamisessa

Monikulttuurisuudesta on kiistelty viime aikoina tiukkaan sävyyn suomalaisessa mediassa ja hallintomarkkinoilla. Näissä keskusteluissa monikulttuurisuus on yleensä määritelty eräänlaisena kansallisvaltion lisukkeena. Keskusteluissa on myös ollut myös tunnistettavissa Eurooppa – Länsi – muut maanosat -erottelua.

Tällaista rajoittunutta monikulttuurisuuskeskustelua rikastuttamaan voi nostaa jälkimoderniin ja jälkikolonialistiseen ajatteluun pohjautuvia kasvatusnäkökulmia. Näissä moniarvoisuutta painottavissa teoreettisissa ja käytännöllisissä lähestymistavoissa monikulttuurisuus mielletään kaikkien yhteisöjen jakamaksi ominaisuudeksi.

Moninaisuutta eivät määritä vain etniset ja kansalliset nimittäjät, vaan se rakentuu monenlaisten yksilöllisten ja yhteisöllisten erojen kirjosta. Kasvatuksen päämääränä on oppia näkemään, ymmärtämään ja myös kriittisesti tarkastelemaan erilaisuuksien ja eroiksi ymmärrettyjen ominaisuuksien historiallisia ja olemassa olevia taustoja lähtöasetelmia.

Jos lapsille ja nuorille tarjotaan mahdollisuus lähestyä todellisuuttaan ja sitä muokkaavia rakenteita uteliaina, valmiiksi pureskeltuja ajattelutapoja kyseenalaisten, he oppivat demokraattisia toimintatapoja ja saavat eväitä aktiiviin kansalaisuuteen. Sama pätee aikuisiin oppijoihin.

ILMOITUS

Viimeaikainen suomalainen yksinapaista suomalaisuutta painottava keskustelu on herättänyt kysymään, tarvittaisiinko täällä eri hallintoalat ja kansankerrokset lävistävää kriittistä monikulttuurisuuskurssitusta.

Ylikansallisten ja paikallisten syy–seuraus-suhteiden ymmärrys näyttää monella poliitikollakin olevan hakusessa. Esimerkiksi niin sanotussa maahanmuuttokeskustelussa samanaikaisesti sekä nationalismiin että globalisaatioon nojautuvia argumentteja esitetään johdonmukaisina ajattelukulkuina. Äänten kalastuksessa ne sitä saattavat ollakin.

Olemassa olevassa maailmassamme on vaikea löytää kolkkaa tai ihmistä, joka ei olisi jollakin lailla erilaisten kulttuuristen vaikutteiden läpitunkema.

Lähes kaikki maailman ihmiset saattavat saman päivän aikana nauttia kenialaista kahvia, popsia Brasiliassa kasvatettua vihannesta, syödä japanilaista sushia, hyräillä etnopoppia, soittaa suomalaisella kännykällä matkailupalveluun (joka sijaitsee Intiassa), olla saksalaisvalmisteisen auton kyydissä, kävellä italialaisissa kengissä, pukeutua kiinalaisvalmisteiseen pukuun, katsoa taiwanilaisesta televisiosta USA:ssa tehtyä filmiä, kommentoida you-tuben eteläafrikkalaista kannanottoa, napostella meksikolaisia tortilloja ja paljon muuta. Kansainvälinen interaktio on arkeamme.

Olemme globalisaatiosta yhtä riippuvaisia kuin isovanhempamme olivat kulmakunnan siirtomaatavarakaupasta. Niistä ajoista, kun kahvipavut säilytettiin hamppusäkeissä, maapähkinät ostettiin grammatavarana laareista ja etelän hedelmät sokeriveteen säilöttyinä, on maailma muuttunut. Suomalaisista monet ovat muuttaneet maamme rajojen ulkopuolelle, jäljelle jääneistä suurin osa on asettunut vasta rakennettuihin kotimaisiin urbaaneihin keskuksiin.

Se ei aina ole ollut helppoa. Elämän perusarvot ovat joutuneet puntariin erilaisten ylhäältä päin määriteltyjen ihmistensiirtojen diskursseissa. Äidinmaidossa omaksuttu työnteon eetos on markkinavoimien heilahtelujen myötä- ja vastamäissä usein osoittautunut taakaksi. Tällaisissa oloissa on helppo löytää ulkopuolinen syntipukki kyvyttömyydelleen vaikuttaa elämän perusratkaisuihinsa.

Sen sijaan, että olisi etsitty toimintatapoja, joissa erilaiset äänet ja näkökulmat saisivat tilaa yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja olisi vaadittu päättäjiä vastaamaan tehtävistään kansalaisten edustajina, on käperrytty puolustamaan reviiriä. Syntyneessä hedelmättömässä eipäs/juupas-asetelmassa vallanpitäjille on tarjoutunut mahdollisuus toteuttaa epädemokraattisia uudistuksia.

Kriittiseen monikulttuurisuuteen tukeutuvat ajatussuunnat ja interventiot voisivat olla tukemassa ymmärrystä siitä, että jokainen meistä, syntyperään, sukupuoleen, etnisyyteen tai muuhun erityispiirteeseen katsomatta on monikulttuurisen maailman kansalainen. Se, että olemme syntyneet saman kansallisvaltion tai kulttuuripiirin sisällä ei tee meistä toistemme kopioita.

Sen ei myöskään pitäisi rohkaista meitä peilaamaan minuuttamme tai identiteettiämme joitakuita ulkopuolisemmiksi koettuja vasten. Yhteisöissämme vallitsevan moninaisuuden tulisi tukea erilaisten jäsenten hyvinvointia lisääviä ratkaisuja.

Jos monikulttuurisuus nähtäisiin meidän kaikkien mahdollisuutena rakentaa mielekästä elämää, sen tarjoamat näköalat tukisivat myös avoimemman kansalaisfoorumin syntymistä.

Tämä puolestaan mahdollistaisi kysyä läheiseltä kuka sinä olet? Mitä sinä haluat? Mitä elämä sinulle merkitsee? Mitä me voisimme tehdä yhdessä? Sen sijaan, että viittaamme synkkään historiaamme, kurjaan ilmastoon, syrjäisyyteen, herran pelkoon tai ulkopuoliseen uhkaan, voisimme pohtia löytyykö vaihtoehtoja?

Mitä jos kaikki liittyisimme talkoisiin ja alkaisimme miettiä uusia näkökulmia meille nyt tarjoiltuihin ratkaisumalleihin ja tulevaisuusvisioihin.

Missä yksinapaisuus loppuu, siellä elämä alkaa.

Kirjoittaja on taiteen tohtori, vapaa tutkija ja kouluttaja ja hän on tehnyt väitöskirjansa kulttuurien välisistä tiloista.