Eilina Gusatinsky

Muistaakseni mainitsin jo kerran kolumnissani arkiturvallisuuden tunteen vajavaisuudesta silloin, kun kysymyksessä ovat maahanmuuttajat. Se liittyi uudistuksiin, joiden avulla pyritään vähentämään hätäavun turhia ajoja.

Nytkään minulla ei ole tietoa, millaisen koulutuksen hätänumero 112:n päivystäjät saavat, osaavatko he ottaa huomioon soittajien vajavaisen kielitaidon, varsinkin jos tilanne jo muutoinkin on pelottava. Mutta tiedän varmasti, että Suomen venäjänkielisten yhdistyksien liiton edustajat ovat olleet mukana työryhmässä, joka pohtii asioita eri näkökulmien valossa, ja saivat äänensä kuuluviin.

Viime aikoina olen miettinyt paljon nimenomaan arkiturvallisuutta. Maahanmuuttajista puhutaan paljon. ”Kriittisesti” heihin suhtautuvien mielipiteet eivät vie vielä untani, mutta tekevät levottomaksi. Tai oikeastaan puheenvuorot pyörivät kehää pääsemättä mihinkään. Olisi jo aika selkeyttä, mitä Suomi on ja millaiseksi se halutaan kehittää tulevaisuudessa. Mitkä ovat ne ehdot uusille tulokkaille, joilla pääsee yhteiskunnan tasavertaiseksi jäseneksi?

Arkiturvallisuudessa minua huolestuttavat kielikysymykset siinä mielessä, että maahanmuuton kritiikissä usein esitetään totuutena ulkomaalaisten haluttomuus oppia suomea. Tulokseksi saadaan ennakkoluuloja, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämään. Minulle tulee edelleen työpuheluita, joissa ensimmäisenä kysytään, puhunko suomea. Keskustelussa minulle esitetään pahoitteluja, että on vaikea saada venäjänkielisten lausuntoja erilaisista asioista, ”koska on se kielimuuri”.

Tällaiset asenteet ja lähestymistapaa vaikuttavat monenlaisiin asioihin. Monille ulkomaalaistaustaisille vanhemmille tulee pakonomainen tarve taata lapsilleen täydellinen suomenkielen taito. Hyvä, jos tätä pyrkimystä tukevat lasten opettajat ja yhteiskunta. Muutoin tulokseksi voidaan saada aikaan vain uusia ongelmia.

ILMOITUS

Olen nähnyt puolikielisiä lapsia, jotka eivät pysty kunnolla kommunikoimaan vanhempiensa kielellä. Näennäisesti heidän suomensa on hyvässä mallissa, mutta monet asiat eivät avaudu heille suomeksi: itseilmaisu on kangertelevaa, koulussa on ongelmia eri aineissa ja jatko-opiskelumahdollisuudet ovat hyvin rajoitetut. Vanhemmat eivät pysty arvioimaan tilannetta puhumatta nyt auttamisesta. Hyvä jos säilyttävät siteet lapsiinsa ja jaksavat ymmärtää heitä.

Siinä valossa olisi erittäin tärkeää panostaa kaksikielisyyden tukemiseen jo varhaiskasvatuksessa. Onhan Suomessa ainutlaatuista kokemusta esimerkiksi Kalinka-päiväkodista. Tänne tullaan hakemaan oppia eri maista. Tätä osaamista voisi käyttää Suomen brändäämisessä (sitähän UM tekee mm. kolmen internet-sivun voimiin), mutta valitettavasti lamaa ajatteleva Helsingin kaupunki on supistamassa ostopalveluja ja Kalinkaa uhkaa konkurssi.

Puolikielisyydestä tai puutteellisesta kielitaidosta voi olla vakaviakin seurauksia esimerkiksi asioinnissa viranomaisten kanssa kriisitilanteissa, kuten poliisissa, sairaalassa ja lastensuojelussa.

Voiko jokainen luottaa siihen, että hän saa asiallisen kohtelun, vaikkei pysty ilmaisemaan itseään kunnolla? Tai jos kohtaakin syrjintää, niin saa sitten myöhemmin apua ja oikeutta? Optimistina uskon, että näin tulee olemaan. Realistina näen vaarallisia merkkejä. Jos vähänvaraisilla ja huono-osaisilla kantasuomalaisilla on vaikeuksia puolustaa itseään, miten muualta tullut siihen pystyy?

Monet itsestäänselvyyksinä pidetyt perusasiat eivät enää pidä paikkaansa. Monessa elämme Orwellin mukaan. Suomessa kuten muuallakin maailmassa oikeiston tukijat pitävät huolta siitä, että ihmiset pysyvät masentuneina (jotta kuluttaisivat enemmän päästäkseen ahdistuksesta) ja olisivat tietoisia suurista uhkista. Terroristit ja Venäjä ovat hyviä pelättimiä.

Jos ihminen pelkää, hän ei uskalla vaatia muutoksia, koska epävarmuus on vielä pelottavampi. Ja viimeksi ”pääomaleiri” vie valtiolta kaikki mahdollisuudet vaikuttaa talousasioihin, jotta hallitus ja eduskunta eivät häiritsisi pienen ryhmän elämää. Inhottavinta on huomata, että media antaa sen tapahtua siirtämällä ihmisten huomion muualle tai kilpailemalla uhkakuvien rakentamisella.

Voi tietysti ummistaa silmänsä ja yrittää unohtaa todellisuuden epäkohdat sekä uskoa että joku muu tekee jotain ja kaikki lähtee taas rullamaan. Vielä hyvänä selityksenä omalle tekemättömyydelle on ajatus, että ongelmiin joutuu vain se, joka niitä itse aiheuttaa. Silloinhan ei tarvitse tehdä mitään.

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja