Pääministeri Matti Vanhanen iski kirveensä kiveen yrittäessään saada liikkeelle työeläkkeelle siirtymisen alaikärajan nostamisen kahdella vuodella neuvottelematta asiasta työmarkkinajärjestöjen kanssa. Hän perusteli menettelytapaansa sillä, että ay-liikkeen kanta olisi kuitenkin ollut kielteinen. Tässä hän oli oikeassa.

Ajan hengessä on jotain erityistä, jos pääministeri Vanhasen mielestä hänen menettelytapansa oli sopiva.

Suomalainen työeläkejärjestelmä on pitkälti kolmikantaisen yhteistyön hedelmä. Sen luominen, ylläpito ja kehittäminen ovat pakottaneet osapuolet neuvottelemaan ja sopimaan asioista toistensa kanssa. Järjestelmän kehittämisen alkuaikoina neuvoteltiin etuuksien parantamisesta mutta 1990-luvulta alkaen myös etuuksien heikentämisestä.

Työeläkejärjestelmän muovaamisessa hyvin oleellista on ollut osapuolten yhteistyö. Se on saattanut parantaa esimerkiksi ay-liikkeen ja hallituksen välistä luottamusta hallituksen kokoonpanosta riippumatta. Parhaassa tapauksessa hyvä luottamus on edistänyt kansalaisten hyvinvoinnin kannalta tärkeiden talous- ja sosiaalipoliittisten ratkaisujen tekemistä.

Luottamuksen kehittäminen ja ylläpito eivät ehkä ole itsetarkoituksia, mutta pääministerin yritys oli täydellisessä ristiriidassa perinteisen kolmikantaisen sopimisen kanssa. Pääministerin avoin ja aktiivinen kolmikantaisen sopimisen pelisääntöjen rikkominen on huonointa mahdollista käyttäytymistä, jos halutaan ylläpitää neuvotteluosapuolten välistä luottamusta.

ILMOITUS

Pelisäännöissä tapahtui iso muutos, kun Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) ilmoitti luopuvansa tulopoliittisten kokonaisratkaisujen tekemisestä. Linjaratkaisu ei ollut lopulta suuri yllätys.

EK:n päätökset noudattelevat viime kädessä suomalaisten monikansallisten suuryritysten etujen valvontaa. Näiden yritysten sidos Suomeen ja suomalaiseen yhteiskuntaan on varsin löyhä verrattuna perinteisiin pelkästään Suomessa toimiviin vientiyrityksiin ja niiden omistajiin. Maailmassa, jossa monikansalliset yritykset voivat kilpailuttaa alueita ja valtioita keskenään, tulopoliittisten kokonaisratkaisujen tekeminen ei välttämättä ole suuryritysten etujen vaalimisen kannalta tarpeellista.

Vaikka EK ei olekaan julistanut kolmikantaisen yhteistyön loppua, se ei ole ollut tulopolitiikkaa lopettaessaan huolissaan siitä, että tulopoliittisiin instituutioihin sitoutunut luottamuspääoma saattaa rapautua tulopolitiikasta irrottauduttaessa.

Sekä EK:n irtautuminen tulopoliittisten kokonaisratkaisujen tekemisestä että pääministeri Vanhasen yritys ovat esimerkkejä suomalaisen kolmikantaisen neuvotteluperinteen murroksesta. Tähän ei ehkä kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota, jos kolmikannassa olisi kysymys pelkästään tavasta neuvotella.

Kolmikantaisen neuvotteluperinteen murroksesta voidaan edetä sen murentumiseen. Pääministeri Vanhasen yrityksessä saattaa kuvastua joidenkin keskeisten poliittisten puolueiden ja päättäjien halu irtaantua tästä perinteestä. EK:n linjausta voidaan tulkita samalla tavalla.

Jos tällaisia pyrkimyksiä on, niistä tulisi voida keskustella avoimesti.

Suomalaista yhteiskuntaa pidetään edelleen konsensusyhteiskuntana, jossa vallitsee varsin suuri yksimielisyys siitä, mihin suuntaan maatamme olisi kehitettävä. Konsensuksen muodostamisessa suomalainen tulopolitiikka on ollut ratkaisevassa asemassa.

Sen tähden irtiotot suomalaisen tulopolitiikan perinteestä ovat merkittäviä. Tulopolitiikan jälkeinen aika voi olla siirtymistä myös konsensuksen jälkeiseen aikaan.

Kun Suomessa tulopolitiikasta käyty keskustelu ja väittely oli kuumimmillaan, mielenosoituksissa saattoi olla näkyvästi ja kuuluvasti esillä tunnus ”Alas tulopolitiikkaa! Alas luokkasopu!” Kun tästä tunnuksesta poistaa huutomerkit, saa ennusteen, joka tiivistää tulopolitiikan jälkeisen ajan yhtä vaihtoehtoista kehityssuuntaa.

Kirjoittaja on erikoistutkija Palkansaajien tutkimuslaitoksessa.