Jarmo Lintunen

Taistelu Metalliliitosta oli raakaa peliä

Taistelu vallasta Metalliliitossa oli niin kovaa peliä, että sen tuoksinassa SDP:n johtomiehet Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist joutivat valehtelemaan päin naamaa presidentti Urho Kekkosellekin. Mediasta nyt puhumattakaan.

Eino Ketola: Suomen Metallityöväen Liitto 1961 – 1983. Otava 2007, 752 sivua.

Elettiin vuotta 1975. Jälleen lähestyi Metalliliiton liittokokous. Metalli oli ns. tasapainoliitto, jossa kommunistit vakavasti uhkasivat sosialidemokraattien valta-asemaa. Monesti ennenkin Metallin vaalien alla oli kaikenlainen kähmintä lisääntynyt, raha liikkunut ja skandaalejakin pulpahdellut pintaan.

Mutta vuonna demarit tekivät sen itse. Sdp:n rahakuriirit jäivät verekseltään kiinni Tukholman lentokentällä Arlandassa. Mm. Kansan Uutiset pääsi tietysti heti kirjoittelemaan, että demarit yrittävät taas voittaa Metallin vaalit Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta saamillaan rahoilla.

Metalliliiton tukevassa vuosien 1961 – 1983 historiassa dosentti Eino Ketola kertoo tämän – niin kuin muutaman muunkin rahaskandaalin – taustoista ja seurauksista yksityiskohtaisesti.

Paljastuksen välittömiin seurauksiin 1975 kuului sekin, että Sdp:n puhejohtaja Kalevi Sorsa ja puoluesihteeri joutuivat valehtelemaan presidentti Kekkoselle päin naamaa – tutkijan käyttämä ilmaisu – , jotta puolueen kärsimä propagandatappio saataisiin minimoitua. Se ei ollut varmasti helppo tilanne kummallekaan, sillä he todennäköisesti tiesivät presidentin olevan perillä siitä mitä todella oli tapahtunut Sdp:n hämärissä rahaoperaatioissa.

ILMOITUS

Sdp pelkäsi
CIA-leimaa

Hyvissä ajoissa ennen Metallin vuoden 1975 liittokokousta demarit aloittivat ulkomaisen rahojen kerjäyksen. Ketola kertoo mm. kuinka ruotsalaisille ehdotettiin, että ennen liittokokousta järjestettäisiin kursseja työpaikkayhdyshenkilöille samoin kuin oli menetelty vuoden 1971 kokouksen edellä.

Islannissa pidettiin Pohjoismaisen Metallisihteeristön vuosikokous 11.6. 1975. Siellä oli läsnä mm. Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä, jolla ja muutamalla hänen luottomiehellään oli lupa informoida liittokokousvaalien valmistelujen ongelmista pohjoismaisia tovereitaan.

Kokouksessa oli mukana myös kansainvälisen metallityöväen liiton IMF:n amerikkalainen pääsihteeri, joka tiedusteli Penttilältä, että voiko IMF jotenkin auttaa sosialidemokraatteja tulevissa liittokokousvaaleissa. Penttilä oli luvannut palata asiaan.

Penttilä matkusti IMF:n toimistoon Frankfurtiin elokuussa. Siellä hän tapasi IMF:n saksalaisen puheenjohtajan Eugen Lodererin, joka oli liittotasavallan IG-Metallin puheenjohtaja.

Ketola kertoo Penttilän ilmoittaneen Lodererille, että IMF:n amerikkalaisen pääsihteerin palveluksia ei voitu käyttää, koska hänellä on väitetty olevan yhteyksiä CIA:han.

Penttilän mielessä olivat tietysti ne monet kerrat, jolloin Sdp:tä ja sen ay-toimintaa oli takavuosina syytetty CIA-rahoituksesta.

Rahaa tuli
Ruotsistakin

Vuonna 1975 homma eteni niin, että Loderer lupasi 100 000 Saksan markkaa. Mutta ruotsalaistakin rahaa oli liikkeellä, kertoo Ketola.

Sitä kävi pyytämässä puoluesihteeri Sundqvist, joka vieraili Tukholmassa kesällä. Rahaa luvattiin 75 000 kruunua. Maksaja oli Ruotsin Metalliliitto ja papereiden mukaan kruunut oli tarkoitus käyttää Ruotsin suomalaisten siirtolaisten informoimiseen Suomen eduskuntavaalien yhteydessä. Mutta todellisuudessa tapahtui näin:

”SDP:n taloudenhoitaja Pentti Ketola nouti kahdesta lähteestä peräisin olevat rahat, 244 800 kruunua, Tukholmasta 5.10.1975. Mukana olivat hänen vaimonsa Laila Ketola, SDP:n järjestösihteeri Lauri Metsämäki sekä hänen vaimonsa Berit Metsämäki. Välttääkseen julkisuutta Ketolan seurue ryhtyi kuljettamaan valuuttaa Suomeen käteisenä ilman asianomaisia lupia.”

Edelleen Eino Ketola kertoo kirjassaan, että setelit jaettiin seurueen kesken. Kolme kärähti Arlandan kentän tullitarkastuksessa. Lauri Metsämäkeä ei pysäytetty. Tutkija epäilee Ruotsin viranomaisten saaneen vihjeen valuutan salakuljettajista.

Vastapainoksi
Moskovan tuelle

Salakuljetusyrityksen paljastuttua Suomen lehdistössä virisi tietysti raju kirjoittelu politiikan ulkomaisesta rahoituksesta.

”Skandaalin luonne hankaloitui, kun lehdistöön vuoti tieto, että rahat oli siirretty Ruotsiin Baselista sijaitsevasta Internationale Genossenschaftbank-nimisestä rahoituslaitoksesta Lodererin hallitsemalta tililtä. Sveitsiläisen pankkitilin käyttö vahvisti epäilyjä siitä, että rahat tulivat alun perin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta”, tutkija kirjoittaa.

Jo kertoessaan Metallin edellisiin vuoden 1971 liittyvistä demarien ulkomaista rahoituksista Ketola joutuu toteamaan mm. näin: ”Yhdysvallat oli mukana tässäkin järjestelyssä.” Järjestelyllä hän tarkoittaa luotettujen demarien kouluttamista Ruotsissa ja Norjassa järjestetyillä kursseilla. Samassa yhteydessä hän puolustelee SDP:n touhuja:

”Näin haettiin vastapainoa Moskovassa koulutetuille SKP:n työntekijöille ja kommunistien systemaattiselle koulutusjärjestelmälle.”

Mutta tuolloinkin järjestelyt olivat varsin salaperäisiä. Eino Ketolan selvityksen mukaan USA:n lähetystösihteeri toimitti tarvittavan rahamäärän ”mahdollisesti ASLA-stipendin muodossa asianmukaiseen paikkaan”.

Valehtelua
päin naamaa

Mutta palataan vuoden 1975 Arlandan skandaaliin. Ketola kertoo, että Ruotsissa pidettiin sopimattomana metallityöläisten varojen käyttämistä muualla kuin omassa maassa. Käry tullissa oli kiusallinen sekä Ruotsin että Saksan demarien johdolle.

Sulo Penttilä oli SDP:n puoluetoimikunnassa kiistänyt rahanpyyntönsä Länsi-Saksasta. ”Tilanne alkoi SDP:n kannalta olla äärimmäisen kiusallinen, ei yksin Metallin vaalien takia, vaan siksi että epäilyjä alkoi kohdistua puolueen ulkopoliittiseen soveliaisuuteen”, Ketola kertoo.

Presidentti Kekkonenkin reagoi skandaaliin. ”Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist vakuuttivat molemmat hänelle, että puolueen johto ei ollut tietoinen asiasta ja että pyynnön oli esittänyt Penttilä, joka on puoluetoimikunnan jäsen. Kekkonen suositti Penttilän pudottamista”, kirjoittaa Ketola. Hän toteaa Kekkosen Sorsalta ja Sundqvistilta saaman informaation sisäisesti ristiriitaiseksi, kun puolueen osuus sveitsiläisiin rahoihin kiistettiin, vaikka puoluetoimikunnan jäsen oli ollut niitä pyytämässä. Myös Sundqvistin rooli rahan hankkimisessa Ruotsista jätettiin presidentille kertomatta.

”Kekkoselta jäi tuskin huomaamatta, että Sorsa ja Sundqvist olivat tietoisia molemmista hankkeista ja että nämä joutuivat valehtelemaan hänelle päin naamaa”, Ketola toteaa.

Rahaa tuli
myös idästä

Eniten CIA:n rahoista Suomessa kohuttiin kuitenkin jo 1960-luvun puolessa välissä, jolloin Niilo Koljonen paljasti SAJ:n saaman CIA-rahoituksen. Ketola käsittelee yksityiskohtaisesti tämänkin paljon esillä olleen skandaalin kirjansa luvussa ”Hiljaiset ruplat ja skandaalidollarit”.

Tähän yhteyteen tutkija on koonnut tietoja avustussummista. Ketola toteaa SKP:n saaneen 1960-luvun alkupuolella NKP:ltä 500 000 dollaria vuodessa ja vuosikymmenen puolessa välissä jo noin 900 000 dollaria vuosittain.

TPSL taas sai vuonna 1962 Moskovasta vaalikampanjaan 30 miljoonaa vanhaa markkaa ja vielä lisätukea 100 miljoonaa markkaa. Koljosen tietojen mukaan vuonna 1965 SAJ:n pomomiehille Jaakko Rantaselle ja Olavi Järvelälle tuli CIA:ta vuodessa 720 000 markkaa.

Ulkomaiseen rahaa liittyvät skandaalit ovat Metallityöväen liiton historiassa tietysti vain pieni sivujuonne, mutta ne kertovat hyvin liiton tärkeästä asemasta Suomessa. Taistelu Metallista sosialidemokraattien ja kommunistien välillä oli kylmän sodan aikoina niin kovaa, että siihen haluttiin osallistua – Moskovasta nyt puhumattakaan – myös Atlantin valtameren takaa.