Lapin einsatzkommando paljastui vasta nyt

Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Otava 2008. 477 sivua.

Kun lukee historiantutkija Oula Silvennoisen (s. 1970) tuoretta väitöskirjaa Salaiset aseveljet, niin alkaa suorastaan kenkuttaa: kylläpä meitä on onnistuttu sumuttamaan pitkään. Mutta toisaalta ilahduttaa se, että lopultakin on paljastunut tieto synkistä asioista, joiden niihin osallistuneet varmasti jo ajat sitten uskoivat hautautuneen armeliaasti historian hämärään.

Suomen tietä jatkosotaan Hitlerin Saksan aseveljeksi ja jatkosodan aikaa on pidetty maamme historian parhaimmin tutkittuna ajanjaksona.

Arkistosta löytämänsä vähäisen kuitin taustoja jäljittäessään nuoren polven tutkija Silvennoinen on kuitenkin pystynyt paljastamaan aivan uuden tason Suomen Etsivän keskuspoliisin (EK) ja sen seuraajan Valtiollisen poliisin (Valpo) sekä Saksan pahamaineisen turvallisuuspoliisin Gestapon yhteistyössä jatkosodan aikana.

Kuitissa mainittiin Einsatzkommando Finnland. Jokainen vähänkin sotahistoriaa lukenut tietää, että einsatzkommando tarkoittaa saksalaisiin SS-joukkoihin kuulunutta tuhoamisryhmää, joita toimi Saksan itärintamalla. He etsivät ja murhasivat puna-armeijan poliittisia upseereita, kommunistisen puolueen jäseniä, juutalaisia ja niin edelleen.

ILMOITUS

Mutta nyt Silvennoinen on paljastanut tällaisen murhakomennuskunnan toimineen myös Suomen Lapissa, joka sotilaallisesti oli saksalaisten komennossa, mutta jossa yhä toimi Suomen siviilihallinto.

Saksalaisen erikoisosaston päällikköinä Lapissa toimivat SS-upseerit Gustav vom Felde ja Wilhelm Laqua. Kummallekin Valpo järjesti suomalaisen kunniamerkin.

Ja kaikkein pahinta oli se, että Einsatzkommando Finnlandia oli avustamassa valtiollisen poliisin lähettämä kahdentoista miehen joukko, jota saksalaisissa papereissa nimitettiin sonderkommandoksi.

Ei siis ihme, että suuri osa Valpon johtajista katsoi aiheelliseksi häipyä maasta aseiden vaiettua Suomen ja Neuvostoliiton välillä syksyllä 1944. Eräät pahimmista syntisäkeistä häipyivät aina Venezuelaan saakka.

”Sota-ajan
metodit”

Lappiin lähetetyt Valpon miehet toimivat muun muassa tulkkeina ja kuulustelijoina. He valitsivat saksalaisten saamien vankien joukosta kidutettavat ja teloitettavat. Suomalaiset syyllistyivät myös itse kidutuksiin ja murhiin. Toiminnassa oli otettu käyttöön ”sota-ajan metodit”, kuten valpolaiset luonnehtivat.

Lapista raportoitiin säännöllisesti Valpon päämajaan Helsingin Ratakadulle ja johtoportaan miehet merkitsivät papereihin puumerkkinsä lukemisen merkiksi. Raporteissa käytettiin tosin paljon kiertoilmaisuja.

Tarkoin Valpon arkistot läpikäynyt Oula Silvennoinen löysi esimerkiksi edellä mainitun kuitin lisäksi vain yhdessä muussa paperissa Einsatzkommando Finnlandin oikean nimen. Yleensä puhuttiin vain saksalaisista sotilasviranomaisista.

Valpon johto tiesi siis tarkasti mitä salaisessa aseveljeydessä saksalaisten kanssa tapahtui, mutta tutkija ulottaa vastuun täysin kaikesta laillisuudesta piittaamattomasta toiminnasta vielä paljon ylemmäs. Silvennoinen arveleekin, että valtiollinen poliisi tuskin olisi ryhtynyt toimintaan ilman jonkinlaista sisäasiainministeriöstä tullutta hyväksyntää:

”Kriittisen ajanjakson ministerien, ruotsalaista kansanpuoluetta edustaneen Ernst von Bornin ja erityisesti kokoomuksen Toivo Horellin, on täytynyt olla jollain tasolla tietoisia alaistensa viranomaisten toimenpiteistä”, Silvennoinen kirjoittaa ja jatkaa:

”Asiaa sivuavia raportteja tuli poliittis-sotilaallisen johdon saataville myös kansliapäällikkö Bruno Kivikosken kautta, ja Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä että läänin poliisitarkastaja Armas Alhava olivat molemmat asemissa, joissa heillä oli hyvät mahdollisuudet olla asioista perillä.”

Silvennoinen ei tässä yhteydessä tuo esille sitä, että Hillilä oli Urho Kekkosen lähimpiä ystäviä. Alhavasta tuli taas Suojelupoliisin ensimmäinen päällikkö, kun uudella organisaatiolla korvattiin ns. punainen Valpo vuonna 1949.

”Kulkea sivu
lainpyykkien”

Oula Silvennoinen kertoo EK:n ja saksalaisten turvallisuusviranomaisten yhteistyön alkaneen jo ennen Adolf Hitlerin valtaantuloa. Mutta samalla kun hän kuvaa turvallisuusviranomaisten yhteistyön kehittymistä, tutkija tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan tapahtumia ja sen henkistä ilmapiiriä.

Useimmista muista historiantutkijoista poiketen hän ottaa kokonaiskuvaan mukaan myös suomalaisten kommunistien tuolloiset näkemykset maailman menosta ja jopa heidän mielipiteensä EK:sta ja Valposta.

Tällä tiellä liikkuessaan Silvennoinen joutuu ottamaan myös kantaa kommunistien syytöksiin Ratakadulla tapahtuneista kidutuksista ja pahoinpitelyistä. Tutkija toteaa turvallisuuspoliisin johdon useaan kertaan kieltäneen sopimattomien otteiden käyttämisen kuulusteluissa. Niitä siis käytettiin, koska asiaan vähän väliä puututtiin. Yksityiskohtaisempaakin tietoa Silvennoiselta löytyy.

EK/Valpo ei kuitenkaan tutkijan mukaan ollut verrattavissa Hitlerin Saksan Gestapoon, joka katsoi voivansa tehdä aivan mitä tahansa.

Kuitenkin jo EK:n aikoihin Ratakadun johto oli iskostanut miehistöön ”oikeaa ohranahenkeä”, jonka mukaan tarvittaessa voitiin ”kulkea sivu lainpyykkien”. Peruspilareihin ”ohranahengessä” kuului myös se näkemys, että tiukan paikan tullen ”maan etu” sivuutti aina ”lain kirjaimen”.

Nämä opit helpottivat Silvennoisen mukaan suomalaisten sopeutumista Lapissa yhteistoimintaan Einsatzkommando Finnlandin kanssa. Saksalaisen käytännön mukaan sama porukka tutki, kidutti, tuomitsi ja teloitti.

EK ja Valpo rekrytoivat henkilökuntansa Suomen oikealta laidalta, jossa jo varhain 30-luvulla olivat muodissa juutalaisia halventavat vitsit ja sokea kommunismiviha.

”Turha panna
paperille tällaista”

Silvennoinen löysi arkistosta siis vain kaksi paperia, joissa Einsatzkommando Finnland esiintyi oikealla nimellään. Yleensä papereissa teloituksia nimitettiin esimerkiksi vankien ”karsinnaksi” tai ”erottamiseksi” muusta joukosta.

Tutkimuksen jatkotöiden kannalta kolmas Silvennoisen löytämä tärkeä paperi oli sotavankien kuulustelijana saksalaisella vankileirillä Kemijärvellä toimineen Veikko Heinosen raportti. Siihen oli jäänyt varomaton kohta:

”Ehdokkaita likvidointia varten on tällä hetkellä aliupseerileirissä kaksi ja politrukkileirissä yksi. Heidän kohtalonsa on jo selvä ja tapahtunee asian lopullinen ratkaisu näinä päivinä. Ilmoitan siitä sitten tarkemmin.”

Ratakadulla tutkintatoimiston päällikkö Aarne Rinne oli tehnyt raportin marginaaliin merkinnän: ”Turhaa panna paperille tällaista.”

Silvennoinen tiivistää tutkimustensa tuloksia näin:

”Saksan turvallisuuspoliisin erikoisyksiköt, tehtävänään ideologisen ja rodullisen vihollisen murhaaminen, eivät epäröineet suorittaa tehtäväänsä myös Suomen alueella. Ja niiden työssä Suomen omien viranomaisten –valtiollisen poliisin ja valvontaosaston – hyväksyntä ja aktiivinen tuki olivat välttämättömiä.”

Hyökkäys hyytyi,
vangit loppuivat

Oula Silvennoinen toteaa, että ei ole pystynyt selvittämään kuinka paljon valtiollisen poliisin miesten kautta joutui sotavankeja saksalaisten teloitettavaksi, mutta päämajan alaisen valvontaosaston tiedetään lähettäneen ainakin 520 miestä.

Sotavankien tulo pohjoisessa loppui kuitenkin varsin lyhyeen, koska siellä Saksan armeija ei pystynyt etenemään kuin noin 30 kilometriä ja sen jälkeen rintama jäykistyi Lapin ankariin olosuhteisiin ja puna-armeijan tiukkaan vastarintaan.

Einsatzkommando Finnlandin toiminta hyytyi tästä syystä vuoden 1942 loppuun mennessä ja sitä avustaneet suomalaiset Valpon miehet vedettiin pois pohjoisesta. Edessä oli Stalingradin taistelu, joka viimeistään vei Suomen johdolta uskon Saksan voitonmahdollisuuksiin.

Mutta paha oli jo tapahtunut. Se piti salata ja siinä onnistuttiinkin varsin hyvin, yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Papereita tuhottiin, mutta ehkä enemmän auttoi salaamisessa se, että niin vähän oli pantu paperille.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Seppo Hentilä on luonnehtinut Silvennoisen nyt esiin nostamia asioita suomalaisten ja saksalaisten salaisesta turvallisuuspoliisiyhteistyöstä ”uudeksi naulaksi erillissotateesin arkkuun”.

Mielestäni muutoinkin jo kantovalmis arkku sai kanteensa Oula Silvennoisen vasarasta ainakin kuusituumaisen kiinnipitäjän.