Jussi Joentausta

Saksan sotaonnen kääntyessä kurssia korjattiin

Kansallisuus- ja heimoajattelu oli keskeisenä taustatekijänä Itä-Karjalan valtauksessa jatkosodan aikana, todistaa historiantutkija Osmo Hyytiän tuore tutkimus. Se valottaa perusteellisesti suomalaisen sotilashallinnon toimia, sekä alueen vahvaa kehittämistä että eriarvoistavaa kansallisuuspolitiikkaa keskitysleireineen.

Itä-Karjalan suomalaisvallan vuosien 1941–1944 käsittely myöhemmässä historiankirjoituksessa on vaihdellut melkoisesti. Pitkään vallalla oli käsitys hyveellisesti sotaakäyvästä Suomesta, joka oli yksinomaan uhri. Puhuminen keskitysleireistä tai ihmisten lajittelusta etnisen taustan mukaan ei tähän kuvaan sopinut. Toisaalta aihe oli arka myös neuvostosuhteiden kannalta.

1970- ja 1980-luvuilla alkoi ilmestyksiä tutkimuksia, joissa tuotiin esiin Suur-Suomi-pyrkimyksiä ja suomalaisen sotilashallinnon kansallisuuspolitiikkaa. 2000-luvulla on korostunut entistä voimallisemmin se, että suomalaiset keräsivät alueen venäläistä väestöä keskitysleireihin. Kirjailija Marja-Leena Mikkola haastatteli teokseensa Menetetty lapsuus (2004) leirien eloonjääneitä lapsivankeja, jotka kertoivat leirien ankarasta kurista, nälästä ja taudeista.

Tiistaina julkistettu filosofian tohtori ja historiantutkija Osmo Hyytiän teos ”Helmi Suomen maakuntien joukossa” – Suomalainen Itä-Karjala 1941–1944 (Edita 2008) täydentää ja monipuolistaa kuvaa suomalaisten toiminnasta valloitetuilla alueilla. Perusteellinen tutkimus pohjautuu laajaan arkistomateriaaliin, erityisesti Itä-Karjalan suomalaisen sotilashallinnon arkistoon.

Tavoitteena heimojen yhdistäminen

Selväksi tulee muun muassa se, että kansallisuus- ja heimoajatteluun liittyvät pyrkimykset olivat Suomella vahvasti mukana jatkosodassa. Vanhan rajan takaisia alueita ei vallattu pelkästään sotastrategian vuoksi, eikä valtausta ollut ajateltu tilapäiseksi miehitykseksi.

Hyytiä muistutti teoksen julkistamistilaisuudessa, että kansallisuusaate vaikutti ylipäänsäkin 1900-luvun alkupuoliskolla voimakkaasti kansainvälisiin suhteisiin.

ILMOITUS

– Itsenäistyneessä Suomessa tunnettiin 1920- ja 30-luvulla suurta yhteenkuuluvuutta lähiheimolaisiin, virolaisiin ja itäkarjalaisiin. Suomalaisia vapaaehtoisia oli mukana tuhansittain Viron ja Itä-Karjalan vapaustaisteluissa.

– Kansallisuusvaltioajattelu on 1900-luvun jälkipuoliskolla heikentynyt ainakin Euroopassa ja antanut tilaa valtioiden yhdentymispyrkimyksille. Uusien sukupolvien saattaa olla vaikea ymmärtää, että aikoinaan laajat kansalaispiirit pitivät tärkeänä ulkopoliittisena tavoitteenaan Itä-Karjalan yhdistämistä Suomeen.

Suur-Suomea tavoiteltiin Saksan Neuvostoliittoa vastaan käymän sodan siivellä. Kesällä 1941 tehtyjen mielialatiedotusten mukaan Suomessa kuviteltiin yleisesti, että Saksa voittaa sodan muutamassa viikossa.

– Saksan uskottiin voittavan Neuvostoliiton yhtä helposti kuin aikaisemmin muut vastustajansa. Suomi saisi takaisin talvisodassa menettämänsä Karjalan ja lisäksi Itä-Karjalan, vieläpä Kuolan niemimaan. Sodan päämäärät kiteytyivät iskulauseeksi: lyhyet rajat, pitkä rauha.

Lyhyet rajat olisivat kulkeneet Suomenlahdelta Laatokkaan, Laatokalta Syväriä pitkin Ääniselle ja Ääniseltä Vienanmereen.

– Suuri unelma Suomen heimojen yhdistämisestä näytti olevan käden ulottuvilla.

”Epäkansalliset”
keskitysleireihin

Suomalaisen sotilashallinnon toiminta vallatussa Itä-Karjalassa perustui paljolti kansallisuusajatteluun. Paikallinen väestö jaoteltiin kansallisiin ja epäkansallisiin, joiden kohtelu oli hyvin erilaista. Kansallisia olivat suomalaiset, karjalaiset, vepsäläiset ja muut suomensukuiset. Epäkansalliset olivat pääasiassa venäläisiä, mutta myös ukrainalaisia ja valkovenäläisiä.

Jaottelu vaikutti muun muassa väestön sijoitteluun, elintarvikkeiden jakeluun ja palkkoihin. Karjalaisia ja venäläisiä saatettiin siirtää eri kyliin, koska venäläisten pelättiin vaikuttavan kielteisesti karjalaisten mielialoihin.

Huomattava osa vierasheimolaisista siirrettiin keskitysleireihin. Epäluotettaville suomenheimolaisillekin oli oma leirinsä. Itä-Karjalan keskitysleirien asukasmäärä oli suurimmillaan vuonna 1942 lähes 24 000. Väestönsiirrot ja leirit eivät olleet alueella uusi asia.

– Vitelessä oli Stalinin hallinnon aikainen leiri, joka sitten jatkoi tehtävässään suomalaisvallan aikana, Hyytiä mainitsee.

Kuolleisuus leireillä oli suuri nälän ja tautien vuoksi. Joukkoteloituksia ei kuitenkaan ollut.

Kirjan julkistamisen yhteydessä nousi uutiseksi tieto, että väestön siirto keskitysleireihin perustui ylipäällikkö Mannerheimin antamaan sotilaskäskyyn. Sotilashallinto itse perusteli siirtoja sillä, että väestö asui sotatoimialueella ja oli mahdollisesti epäluotettavaa, eikä maininnut mitään ylipäällikön käskystä.

Monipuolista
kehitystoimintaa

Hyytiän kirja käsittelee laajasti myös aikakauden valoisampaa puolta, alueen voimakasta kehittämistä.

– Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt toiminnan monipuolisuus ja perusteellisuus, Hyytiä sanoo.

Venäläisjoukot olivat lähtiessään tuhonneet tuotantolaitoksia, mutta suomalaishallinto toimi tehokkaasti ja sai teollisuuden kukoistamaan. Perustettiin sahoja, voimalaitoksia, tervatehtaita ja hiiltotyömaita, joiden tuotantoluvut kohosivat nopeasti. Yhtä lailla kehitettiin esimerkiksi posti- ja pankkipalveluja ja rautateitä. Kauppatoimintaa hoitamaan perustettiin kaupan keskusliikkeiden omistama monopoliyhtiö Vako.

Myös sosiaalihuoltoon, terveydenhuoltoon ja koulutukseen panostettiin. Koulutuksessa ja valistustoiminnassa korostui kansallisuuspolitiikka.

Kun yleinen sotatilanne vuoden 1943 lopulla alkoi kääntyä Saksalle tappiolliseksi, alettiin myös epäkansallisen väestön oloihin ja koulutukseen kiinnittää enemmän huomiota. Venäjänkieliseen kouluopetukseen ehti osallistua Hyytiän arvion mukaan vajaa kolmannes epäkansallisen väestön kouluikäisistä lapsista.