Amerikkalainen näkemys 900 päivän saarrosta:
David M. Glantz: 900 kauhun päivää. Leningradin piiritys 1941 – 1944. Ajatus Kirjat 2007.
Tänä syksynä on jälleen ilmestynyt melkoinen määrä toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta, joista osa on sivunnut Suomenkin historiaa. Yksi viimeksi mainituista on amerikkalaisen everstin ja sotahistorioitsijan David M. Glantzin tutkimus Leningradin suunnattomasti ihmishenkiä vaatineesta piirityksestä.
Monista teoksistaan palkittu Glantz on kirjoittanut noin viisikymmentä kirjaa Neuvostoliiton sotilaallisesta strategiasta, tiedustelusta ja harhautusoperaatioista sekä puna-armeijan historian, Neuvostoliiton (Venäjän) sotahistorian ja toisen maailmansodan historian.
Glantzilla on siis hyvät lähtökohdat tarkastella Leningradin 900 päivää kestänyttä saartoa, joka on edelleen kipeä asia Pietarissa. Neuvostoliiton toiseksi suurimman kaupungin ympärillä käyty pitkä suurtaistelu on tärkeä myös Suomen historian kannalta.
Osan Leningradin piiritysrenkaasta muodosti nimittäin nopeasti talvisodassa menetetyt alueet takaisin vallannut ja yli vanhan rajan edennyt marsalkka C. G. E. Mannerheimin johtama Suomen armeija. Mutta suomalaiset eivät suostuneet jatkamaan hyökkäystä itse Leningradiin, vaikka Saksa sitä vaati.
Toteutumaton
”kädenlyönti”
Syvärille asti rynnineet suomalaiset joukot jäivät odottelemaan Saksan armeijan tuloa, kuten sovittu oli. Mutta monista yrityksistään huolimatta Wehrmacht ei pääsyt koskaan niin pitkälle. Paljon puhuttua ”kädenlyöntiä Syvärillä” ei koskaan tapahtunut.
Tämähän on tiedetty, samoin kuin sekin, että Mannerheim ei suostunut suomalaisin joukoin katkaisemaan Muurmannin rataa, vaikka se olisi ollut hyvin mahdollista. Saksalaisille keksittiin kaikenlaisia tekosyitä lisähyökkäyksistä pidättymisiin, niin Kannakselle Leningradin esikaupunkien tuntumassa kuin pohjoisemmillakin rintamaosuuksilla.
Eversti Glantzin kirjaan sisältyy laajahko esipuhe, jonka on kirjoittanut suomalainen historioitsija Lasse Laaksonen. Hän käsittelee nimenomaan suomalaisten osuutta Leningradin saarrossa, joka ei missään vaiheessa ollut aivan täydellinen, kun ”kädenlyönti” jäi toteuttamatta.
Jouluaattona
kuoli 4 000
Suurkaupunki pystyttiin jossain määrin – toki aivan riittämättömästi – huoltamaan Laatokan kautta ja ilmasta käsin. Laatokan yli kulkenut jäätie – ”elämän tie” – onkin yksi piiritetyn kaupungin suurista sankaritarinoista. Glantzin kirjaan sisältyy yksityiskohtainen kuvaus mm. jäätien toiminnasta.
Laatokka jäätyi lopulta jopa metrin paksuiseen jäähän, joka kantoi mm. T-34 -panssarivaunut.
Parhaimmallaan kuorma-autojen kolonnat liikkuivat kaksisuuntaista tietä niin tehokkaasti, että Leningradin ruokavarastoja pystyttiin kasvattamaan ja ihmisten päivittäisiä leipäannoksia jopa hieman lisäämään.
Mutta tämä tapahtui vasta kevättalvella 1942, eikä se enää voinut pelastaa esimerkiksi sitä, että pelkästään joulupäivänä 1941 Leningradissa nälkään kuoli noin 4 000 siviiliä.
Yksi syy piiritetyn kaupungin nälänhätään oli se, että saksalaiset onnistuvat tuhoamaan heti alkuvaiheessa tavarataloon sijoitetun Leningradin suurimman ruokavaraston.
Piirityksen loppupuolella Leningradiin saatiin avattua myös kapea maayhteys ja lipulta jopa rautatiekin. Ruokatilannetta auttoi myös se, että elintarvikkeita ja muuta tavaraa tuoneet autot evakuoivat kaupungista väkeä jota ei tarvittu teollisuudessa eikä rintamalla.
Vaikka Glantzin kirja alkaa perinteisten sotakirjojen lailla saksalaisten menestyksekkään hyökkäyksen ja neuvostojoukkojen sekavan puolustautumisen kuvaamisella, joka vilisee kummankin puolen yksikköjen numeroita, niin kirjaan sisältyy myös kaupungin asukkaiden inhimillisen kärsimyksen kuvausta.
Vastahakoiset
suomalaiset
Saksalaiset joukot aloittivat operaatio Barbarossan 22.kesäkuuta 1941. Hyökkäävät joukot oli jaettu kolmeen pääryhmään, joista pohjoisin rymisteli vauhdilla aivan Leningradin esikaupunkien tuntumaan. Sitten puna-armeijan puolustus sitkistyi. Armeijaa tukivat mm. vapaaehtoista muodostetut divisioonat ja suurten tehtaiden työläisten puolustusyksiköt, Lisäksi järjestettiin partisaanitoimintaa saksalaisten takalinjojen häiritsemiseksi.
Leningradissa oli ollut jo paljon sotatarviketeollisuutta, mutta nyt kaikki tuotanto muutettiin palvelemaan kaupungin puolustustaistelua. Kaupungin tehtailla rakennetut modernit T-34 -panssarivaunut ajoivat taisteluun suoraan tuotantolinjoilta. Saksalaisten voima alkoi hyytyä, varsinkin kun Adolf Hitler määräsi osan panssarijoukoista tukemaan keskimmäisen ryhmän hyökkäystä Moskovaan.
Vähän väliä Glantzin tekstissä pulpahtelee esiin myös ”vastahakoisten” suomalaisten joukkojen rooli kaupungin piirityksessä. Saksalaiset tekivät jatkuvasti yrityksiä päästäkseen ”kädenlyöntiin” Syvärille. Kannaksen suunnalla suomalaiset eivät olleet aktiivisia, mutta sitoivat tietysti puna-armeijan joukkoja.
Myöhemmässä vaiheessa saksalaiset toivoivat suomalaisilta enää valehyökkäyksiä ja tykistön tulitukea, mutta ainoa asia mihin Mannerheim suostui oli pienimuotoisen laivastotoiminnan johtaminen Laatokalla, jonne oli tuotu mm. neljä italialaista torpedovettä. Tuloksia ei juuri saavutettu.
Jopa kaksi miljoonaa
sai surmansa
Hitler ymmärsi pian, että suoralla hyökkäyksellä Leningradia ei pystytä valtaamaan. Siksi hän ilmoittikin, että suurkaupunki tullaan tuhoamaan maan tasalle tykkitulella ja ilmapommituksin.
Puna-armeija yritti jatkuvin vastahyökkäyksin vapauttaa Leningradia saarroksista, mutta menestys oli heikko. Glantzin mukaan tämä johtui mm. siitä, että Leningradin ympäristössä suuret panssarihyökkäykset eivät maaston vuoksi olleet mahdollisia, kuten itärintaman muilla pääsotanäyttämöillä.
Moskovan, Stalingradin ja Kurskin tappioiden jälkeen Saksan voimat Leningradin edustalla alkoivat myös hyytymään. Piiritys oli kuitenkin kestänyt kolme vuotta enne kuin saksalaiset saatiin karkotettua.
Glantzin mukaan taisteluiden aikaiset sotilaiden ja siviilien kuolemat Leningradissa nousevat 1,6 - 2 miljoonaan henkeen. ”Tämä tarkoittaa sitä, että yhden kaupungin puolustaminen maksoi kuusi kertaa enemmän ihmishenkiä kuin Yhdysvallat menetti koko toisen maailmansodan aikana”, Glantz kirjoittaa.
Mannerheimin
asenne vaikutti
Tuhot olisivat olleet vielä suuremmat, jos saksalaiset olisivat pystyneet toteuttamaan Hitlerin 22. syyskuuta 1941 antaman käskyn Pietarin kaupungin hävittämisestä maan päältä. Se olisi kuitenkin edellyttänyt saarron täydellistämistä eli suomalaisten ja saksalaisten kädenlyöntiä Syvärillä.
David M. Glantzin mukaan se olisi sinetöinyt kaupungin kohtalon. Mannerheimin haluttomuudella sotatoimiin Leningradia vastaan oli siis huomattava merkitys kaupungin puolustuksen onnistumisen kannalta. Kirjan suomalaisen esipuheen kirjoittaja Lasse Laaksonen arvioi piiritystä Suomen kannalta mm. näin:
”Leningradin piiritys oli mahdollistanut suomalaisille hiljaisen taistelu- ja asemasotavaiheen vuodesta 1942 vuoteen 1944. Sen päättyminen toi mukanaan ennen kokemattomat suurtaistelut Suomen rintamilla.”
Suomen osuuteen Leningradin piirityksessä toi erityistä jännitettä se, että Stalin lähetti saarretun kaupungin poliittisena johtajana toimineen Andrei Zdanovin sodan jälkeen Suomeen johtamaan liittoutuneiden valvontakomissiota.