Jarmo Lintunen

Radikalismin keskipisteessä vaikuttanut Kalevi Suomela sanoo, että liike jätti pysyvät jäljet suomalaiseen yhteiskuntaan

1960-luvun opiskelijaradikalismi oli kulttuurivallankumous. Sen ydinryhmä kokoontui usein Kalevi ja Helena Suomelan keittiössä, missä ideoitiin Sadankomiteaa, elokuvakerhoja ja Ydin-lehti.

Missä oli 1960-luvun opiskelijaradikalismin keskipiste? Keväällä ilmestyneen Paavo Lipposen elämänkerran mukaan se oli Helsingissä Fredrikinkatu 27:ssä sijainnut Kalevi ja Helena Suomelan keittiö. Sinne kokoonnuttiin puhumaan politiikkaa harva se ilta.

 Kantaporukkaan kuuluivat Suomeloiden ja alivuokralaisena asuneen Lipposen lisäksi muun muassa Pekka ja Kati Peltola sekä Ilkka ja Vappu Taipale. Keittiössä maailmaa paransivat myös Pentti Saarikoski ja Arvo Salo.

 Kalevi Suomela vahvistaa, että näin oli. Opiskelija-aktivistit asuivat lähellä toisiaan Helsingin keskustassa. Peltolat Merimiehenkadulla ja Taipaleet samassa talossa Suomeloiden kanssa.

 – Me asuimme sellaisessa ryväksessä ja kun meidän keittiössä oli sopiva pyöreä pöytä, niin siellä oli hyvä istua, Kalevi Suomela kertoo.

 Suomelat asuivat tilavassa Elannon työsuhdeasunnossa Helsingin keskustassa, sillä Kalevi Suomela oli opintojensa ohella Elannossa töissä. Hän kertoo olleensa hallinnon rationalisointitutkija. Pitkän uran Elannossa, E-instituutissa ja Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa tehnyt Suomela on nyt eläkkeellä.

ILMOITUS

 Mutta mitä tapahtui legendaarisella 1960-luvulla? Viikkolehti pyysi tapahtumien keskipisteessä vaikuttanutta Kalevi Suomelaa muistelemaan radikalismin kultaisia vuosia.

Kulttuuri-

vallankumouksen

vuosikymmen

Paljasjalkainen helsinkiläinen Kalevi Suomela aloitti sosiologian opiskelunsa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa vuonna 1960. Sitä ennen hän oli käynyt Liikemiesten kauppaopiston, minkä tutkinnon kautta hän pääsi Elantoon töihin.

 Suomelan mukaan henkinen 1960-luku alkoi jo 1950-luvun lopulla ja se päättyi vuonna 1968 Tshekkoslovakian miehitykseen.

 – 1960-lukua voi sanoa kulttuurivallankumouksen vuosikymmeneksi. Monia asioita alettiin arvioimaan niinä vuosina uudelleen. Yliopistolla se näkyi sillä tavalla, että yhteiskuntatieteiden suosio kasvoi valtavasti. Erityisesti sosiologia nousi huikeaan suosioon siinä 1960-luvun alkuvuosina, Suomela kertoo.

 Että 1960-luvun kulttuurivallankumous oli mahdollinen, se vaati tietyn kypsyttelyajan.

 Taustalla oli ensinnäkin maailmansotien välinen aika, joka oli autoritääristen oikeistohallitusten aikaa kaikkialla Euroopassa.

 Toisen maailmansodan jälkeinen 1950-luku oli kasvun, vaurastumisen ja optimismin vuosikymmen. Maatalouselinkeino väheni ja kaupungistuminen oli voimakasta. Yliopistoihin tuli uudessa demokraattisessa ilmapiirissä työläiskotien kasvatteja.

 1960-luvun alussa opiskelunsa aloittaneet olivat rauhanajan kasvatteja, mutta 1950-luvulla koulussa heitä opettivat 1930-luvulla itse opiskelleet opettajat, joiden ihanteita olivat kuri ja tottelevaisuus, ja lähtökohta se, että yhteiskunta on hierarkinen.

 1960-luvulla 1950-luvun lapsia innostivat YK:n ihmisoikeuksien julistus ja sen pohjalta laaditut ihmisoikeussopimukset.

 – Tämä kaikki oli uutta ja innostavaa, ja totta kai se vaikutti siihen, miten me näimme, että asioita pitää järjestää täällä Suomessa.

 – Suomalaisilla oli erityistä traumaa, koska me olimme olleet tavallaan väärällä puolella sodassa ja sekin piti jotenkin selvittää henkisesti, Suomela valottaa radikalismin taustoja.

Kuppiloissa

kokoonnuttiin

Miten te samanhenkiset opiskelijat löysitte toisenne silloin 1960-luvun alussa?

 – Luulen että yliopiston kuppila oli tärkein tässä suhteessa. Siellä rupesi kokoontumaan sellainen piiri, jolla oli imua. Totta kai me tapasimme toisiamme paljon luennoilla, mutta järjestötoiminta vei aikaa ja luennoilta lintsattiinkin paljon.

 Kun tultiin paremmin tutuiksi, muita tapaamispaikkoja olivat Vanhan kuppila, kahvila Kolme Kreiviä Lönnrotinkadun ja Mannerheimintien kulmassa sekä Primulan kahvila Kalevankadulla, missä Sadankomitea perustettiin vuonna 1963.

 – Jos illalla lähti kaupungille hortoilemaan, niin jostakin näistä paikoista löysi samanmielisiä, Suomela nauraa.

 Lipposen elämänkerrassa arvioidaan, että aktivistiporukan ytimessä oli vain kymmenkunta nuorta. Historioitsija Laura Kolbe on lukenut aktiiviryhmään edellä mainittujen lisäksi muun muassa Erkki Tuomiojan, Ilkka-Christian Björklundin, Johan von Bonsdorffin, Kaisa Korhosen, Kaj Chydeniuksen, Jeja-Pekka Roosin, Jorma Cantellin ja Jaakko Blombergin.

 Kalevi Suomela sanoo, ettei muista enää kaikkia nimiä, mutta arvio ydinryhmän suhteellisen pienestä joukosta pitää paikkansa.

Filmihullu

keksittiin

Perunatorilla

Suomeloiden keittiössä synnytettiin Sadankomitean lisäksi elokuvakerhotoimintaa.

 – Elokuva oli kulttuurimuotona tärkeä ja keskeinen. Kaikki itseään kunnioittavat 1960-lukulaiset olivat filmifriikkejä.

 – Filmihullu-lehteä ei kyllä keksitty meidän keittiön pöydässä, vaan Ylioppilastalon vieressä Perunatorilla. Siinä istuivat kuuluisa elokuva-arvostelija Matti Salo, Helena ja minä. Siinä lausuttiin ensimmäisen kerran tuo maaginen nimi Filmihullu, että sellainen lehti tarvitaan. Päätimme kysyä Peter von Baghilta, että ryhtyisikö hän tekemään sitä. Peter von Bagh innostui ja on tehnyt sitä tähän päivään asti.

Sadankomitean

nimi napattiin

Englannista

Sadankomitea perustettiin vuonna 1963. Idean Suomeen toivat Englannissa kesätöissä olleet Kalevi Suomela ja Osmo Apunen. Esikuvina olivat Committee of One Hundred ja sen puheenjohtaja, filosofi Bertrand Russell. Committee of One Hundred oli akateemisempi ja intellektuellimpi osa edelleen Britanniassa vaikuttavaa CND-rauhanliikettä. Heidän nimillään haluttiin edistää aseidenriisuntaa.

 Suomessa toimi jo kaksi rauhanjärjestöä, mutta Rauhanpuolustajia pidettiin Neuvostoliiton peitejärjestönä ja Rauhanliittoon kuului liian vanhoja ihmisiä.

 – Bertrand Russellilla oli ajatuksia, jotka ensinnäkin innostivat meitä, mutta ennen kaikkea sillä lafkalla oli hauska ja tunnettu nimi. Kun me olimme sitä mieltä, että meidän pitää perustaa uusi ja tuore 1960-lukulainen rauhanjärjestö, joka tarttuu freesillä tavalla näihin asioihin, ja kun tällainen nimi oli olemassa, niin tämä oli ryöstöviljelyä. Päätimme perustaa Suomen Sadankomitean, Suomela muistelee.

 Sadankomitealaiset halusivat alleviivata olevansa poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, jolla on rauhanpoliittinen ohjelma ja joka ei palvele muita tarkoitusperiä.

Vastapaino

autoritääriselle

isänmaallisuudelle

 – Sadankomitealaiselle otteelle oli tyypillistä oman järjen käytön ja analyyttisyyden korostaminen. Me halusimme tuoda omaa kriittistä ajattelua korostavaa kulttuuria vanhaan kulttuuri-ilmapiiriin, joka oli ollut autoritäärisesti isänmaallista. Halusimme asettaa kyseenalaiseksi tällaisen automaattisesti opitun isänmaallisuuden ja antaa rationaalisen perustan turvallisuuspoliittiselle ajattelulle.

 Sadankomitea suorastaan humahti vuosina 1964-65. Kaikki itseään kunnioittavat halusivat olla sadankomitealaisia.

 Tässä tilanteessa ideoitiin vuonna 1966 aloittanut Sadankomitean Ydin-lehti Kalevi ja Helena Suomelan keittiössä. Kalevi Suomela pitää sitä edelleen yhtenä johtavista kulttuurijulkaisuista Suomessa.

 Sadankomitealaiset ottivat käyttöön silloin vielä harvinaisen monistuskoneen ja tekivät jäsentiedotteita, jotka levisivät sadoille jäsenille.

 – Tiedotustoimintaan saatiin sellainen ekspansio, jota ei voitu kuvitellakaan aikaisemmin. Olimme tienraivaajia ihan tällaisissakin asioissa.

 Tiedotusvallankumouksen kärjessä kulki Suomelan mukaan Suomen nykyinen Viron suurlähettiläs Jaakko Blomberg.

Järjestöjä ja

keskustelukerhoja

Sadankomitean perustanut toveripiiri synnytti monia muitakin järjestöjä. Johan von Bonsdorffiin henkilöitynyt Tricont keskittyi kolmannen maailman problematiikkaan. Ilkka Taipale pani pystyyn Marraskuun liikettä, joka oli kodittomien alkoholistien asialla. Sen liikkeelle panevana voimana olivat sosiaalipolitiikkaa koskevat uudistusajatukset. Kati Peltola puuhasi tasa-arvoon keskittynyttä Yhdistys 9:ää, jonka seuraajaksi perustettiin seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo.

 Tässä yhteydessä on Kalevi Suomelan mukaan mainittava ehdottomasti myös jo vuonna 1958 perustettu Faros-seura. Kyseessä oli Ratakadulla kokoontunut keskustelukerho, johon Suomela meni mukaan heti syksyllä 1960.

 Faros-seura oli sitoutumaton sosialistinen keskustelukerho, jossa toimi SDP:n, TPSL:n ja SKDL:n jäseniä, mutta suurin osa oli sitoutumattomia vasemmistolaisia.

 – Faros-seura oli hyvin aktiivinen koko 1960-luvun. Se oli tietyssä mielessä tällainen think tank, jossa uusvasemmisto kehitti ideoita, joita edistettiin puoluejärjestöissä ja niiden ulkopuolella. Se oli teoreettinen, sosialistinen keskusteluseura, jossa me puhuimme sosialismin teoriasta sinänsä. Mutta kyllä me puhuimme ihan yhteiskuntapoliittisista asioista ja tavoitteistakin.

 Faros-seuran voimahahmo oli silloin Työterveyslaitoksella psykologina toiminut Jyrki Juurmaa.

 – 1960-luku oli ihan oikeasti kulttuurivallankumous, koska historia vaati muutosta ja arvojen uudelleen arviointia. Mutta se oli kulttuurivallankumous myös siinä mielessä, että tämä porukka aivan oikeasti tuotti niin paljon uutta kulttuuria ja toimintaa, joka näkyi ja vaikutti ja joka on jäänyt olemaan, Kalevi Suomela korostaa.

Vaihtoehtoiset

itsenäisyyspäivät

Lippos-elämänkerran mukaan aktivistit eivät puhuneet juuri muusta kuin politiikasta ja järjestöasioista. Ja tietenkin elokuvasta.

 – Joo, me oltiin hirveän vakavia, Kalevi Suomela nauraa.

 – Leikkiä laskettiin ja huumoria oli paljon. Mutta me olimme vakavalla asialla.

 Tempausten puolelle Suomela laskee sen, että opiskelija-aktivistit alkoivat viettää vaihtoehtoisia itsenäisyyspäivän juhlia, matineoita.

 – Itsenäisyyspäivä oli ollut kypäräpäisen isänmaallisuuden symboli. Me halusimme antaa sille uuden kansainvälisen sisällön. Matineat pyrimme tekemään hirvittävän hauskoiksi.

 Kun liike kasvoi, niin tilaisuudet paisuivat. Matineoiden pitäminen aloitettiin elokuvateatteri Maximissa, mutta lopulta niillä täytettiin koko Kulttuuritalo.

Lapualaisooppera

oli symbolinen

huippuhetki

1960-luvun radikaalien ajamat asiat toteutuivat sittemmin Kalevi Suomelan mielestä hirveän hyvin.

 – Useimmat niistä asioista tulivat jäädäkseen poliittisessa ja vasemmistolaisen ajattelun kehittymisen mielessä. 1970-luku oli siinä takapakin vuosikymmen, mutta se oli kuitenkin tilapäinen takaisku. 1970-lukulaiset ajatukset eivät ole jääneet elämään, mutta 1960-lukulaiset ajatukset elävät.

 Kalevi Suomelan mukaan voidaan sanoa, että symbolisesti 1960-luvun huippuhetki koettiin 21. maaliskuuta 1966. Ensin oli vuorossa Lapualaisoopperan ensi-ilta ja myöhemmin illalla varmistui vasemmiston voitto eduskuntavaaleissa.

 – Kyllähän siihen saliin oli kokoontunut paljon niitä ihmisiä, jotka olivat olleet rakentamassa uutta ajattelua. Ja kyllähän Arvo Salo oli kyennyt vangitsemaan Lapualaisoopperan tekstiin paljon niistä tunnoista, joita me ajoimme takaa.

 Mutta samalla Suomela huomauttaa, että Lapualaisooppera avaa vain yhden perspektiivin ajan ymmärtämiseen. Näytelmä oli hyvin suomalainen, mutta nuorison edustama liike oli kansainvälinen ilmiö.

”Meillä oli

tajunnan

samuus”

1960-luvun radikalismille oli ominaista, että demarit, kansandemokraatit, tpsl:läiset ja sitoutumattomat vasemmistolaiset toimivat yhdessä.

 Puoluetasolla vanhojen kovien demarien ja kovien kommunistien välillä ylläpidettiin 1960-luvun alussa vihamielisyyttä, mutta nuoremman polven piirissä tilanne oli toinen.

 – Meillä oli sellainen tajunnan samuus. Pikemminkin toimimme siltä pohjalta, että kuinka voimme kukin omassa puolueessamme saada läpi tämän järkevän yhteistyön näkemyksen ja maltilliset ajatukset koskien Suomen ulkopolitiikkaa ja maailmanpolitiikkaa yleensä sekä yhteiskuntapolitiikkaa laajasti. Sadankomitealaisuus oli niin voimakas identiteetti, ettei ajatus kulkenut meidän päissämme niin, että miten voisimme edistää puoluepoliittisia tavoitteita tässä järjestössä, vaan miten voimme edistää tämän järjestön tavoitteita puolueissa. Tämä osoittaa sen identiteetin voimakkuutta, joka syntyi tässä ikäkohortissa.

 Puoluepoliittinen sitoutuminen alkoi Kalevi Suomelan muistin mukaan vuoden 1964 ylioppilaskunnan vaaleissa, joihin Akateeminen sosialistiseura osallistui omalla listallaan. Suomela itse valittiin edustajistoon silloin Eteläsuomalaisen osakunnan edustajana.

 ASS sai vaaleissa läpi kaksi edustajaa, Kalevi Haikaran ja Roy Weenmanin. Kolmella edustajalla olisi saanut paikan ylioppilaskunnan hallitukseen ja Suomelalle ehdotettiin vaaliliittoa ASS:n kanssa.

 – Tämä oli minulle tärkeä omantunnon kysymys. Vaikka symppasin poliittisesti Haikaraa ja Weenmania, niin en pitänyt ihan reiluna, että tekisin vaaliliiton heidän kanssaan, koska minut oli valittu ESO:n edustajana. Ja niin se jäi tekemättä.

 Seuraavissa vaaleissa ylioppilaskunnan vaalit sitten politisoituivat toden teolla.

 Kalevi Suomela varjeli omaa poliittista sitoutumattomuuttaan vuoteen 1969 asti, jolloin hän liittyi SKDL:oon.

 – Liityin oikeastaan sen takia, että kun se taistolainen järjettömyys alkoi nostaa päätään, niin halusin olla ikään kuin torjumassa sitä, hän sanoo.

Hegemonia

murtui kahdessa

vuodessa

Henkisen 1960-luvun Kalevi Suomela katsoo päättyneen Tshekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968. Toisaalta hän korostaa, että kyseessä oli pysyviä tuloksia tuottanut kulttuurivallankumous, joka ei oikeastaan ole päättynyt koskaan.

 Tshekkoslovakian miehitystä voidaan kuitenkin pitää eräänlaisena rajapyykkinä. Siihen mennessä Urho Kekkosen politiikka oli tullut legitiimiksi ja sosialidemokraatitkin olivat hyväksyneet hänen ulkopolitiikkansa. Alettiin hyväksyä yleisesti ajatus siitä, että Suomen on ylläpidettävä hyviä naapuruussuhteita.

 – Toinen lähtökohta tämän ymmärtämiseksi on se, että me edistykselliset ihmiset, jotka toimimme kaikenlaisissa järjestöissä, olimme osa eurooppalaista uusvasemmistoa. Eurooppalainen uusvasemmisto oli liike, joka suhtautui skeptisesti sosialidemokraattien pragmaattisuuteen ja kielteisesti neuvostoleirin diktatuuriin ja totalitarismiin. Me halusimme freesata vasemmistolaisuuden uudelleen.

 Suomelan mukaan nuoret aktivistit olivat raivanneet tietä sen hyväksi, että vasemmistolaisuudesta tuli kunniallinen asia ja vähemmän puoluepoliittinen ja enemmän kulttuurinen asia.

 – Tämä on vähän psykoanalyyttinen selitys enkä tiedä, onko tämä tosi, mutta jotkut meistä ja ennen kaikkea jotkut nuoremmista vasemmistolaistuneista ihmisistä eivät kyenneet käsittelemään päässään sitä tosiasiaa, että Tshekkoslovakia pannaan tankeilla järjestykseen, kun siellä oli kuitenkin haluttu ihmiskasvoista sosialismia ja suunnilleen sitä arvomaailmaa, jota me edustimme. Sitten päässä niksahti. Oli päätettävä, että ollaanko tällä linjalla, joka saa turpiinsa vai uskotaanko neuvostopropagandaan, joka sanoi, että uhrauksia on tehtävä, mutta tunnelin päässä on valoa.

 Kun päässä niksahti, niin osa aktivisteista alkoi valita puoliaan siinä maailmanhistoriallisessa kamppailussa, joka näytti olevan käynnissä.

 – Suomessa SKP hajosi juuri niihin aikoihin. Sinne syntyi pieni vähemmistö, joka sanoi, että Neuvostoliitto on oikeassa ja se pieni vähemmistö romantisoitui näiden ihmisten mielissä uhrina. ”Maailmanhistoriallista totuutta” edustaneet näyttäytyivät yhtä äkkiä uhreina ja tästä syntyi psykologinen samaistuminen. Ja se tapahtui hirveän nopeasti 1969-70. Ja sen liikkeelle sysäävä tekijä oli Tshekkoslovakian miehitys aivan kiistämättömästi, Kalevi Suomela arvioi.

 Sadankomitean hegemonia murtui näiden kahden vuoden aikana. Sen paikan yliopistoilla otti taistolaisuus.