Oli areena kirkko tai kapakka, Reijo Frank laulaa aina ihmisille
Reijo Frank, kolmannen polven helsinkiläinen, varttui Kalliossa, jota kuvailee tietynlaiseksi maalaisidylliksi.
Porthaninkatu yhdeksän piha eli ja muuntui leikkeihin. Sen perällä olivat hevostalli, varasto ja verstashuone, jossa rakennettiin vanerista kilpa-autoa Eläintarhan ajoihin. Pikkukundit auttoivat pihan naisia mankeloimisessa ja talonmiestä rottajahdissa.
Ja laulu soi jo lapsuudessa. Pikku-Reijo imi laulun ja työväenlaulut itseensä äidinmaidosta. Äiti lauloi, isä soitti mandoliinia ja radiota kuunneltiin.
Ärränkin Reijo oppi laulun avulla. Hän rallatteli Vanhan kartanon kehräävää rukkia Erkki-veljen mielestä turhankin ahkerasti.
Ei lapsuus silti pelkkää laulua ollut. Toimeentulo oli tiukassa ja sodat varjostivat perheen elämää. Isoisä haudattiin Tammisaaren joukkohautaan 1918 ja jo kuolleeksi julistettu isä palasi talvisodasta aaveeksi kuihtuneena.
Isä vahvistui, mutta kesällä 1941 alkoi uusi rähinä.
Työläisperheen pojalla oli varsin realistinen käsitys siitä, kuinka leipä tulee pöytään. Oopperan kuorosta olisi voinut saada pientä tienestiä ja sitä kautta päästä mahdollisesti ammattilaulajan uralle.
Frank kuitenkin tiesi olevansa ”kohtalainen koneasentaja” ja totesi halukkaita riittävän oopperan jonotuslistalle.
Toisaalta oma maailmankatsomus vei hänet laulamaan ihmisille, joilla ei ole varaa oopperaan.
– Laulajana mulle on ollut tärkeintä se, että on voinut palvella kanssaihmisiä. Työväenlauluissa tärkeää on ollut tietysti se, että itse olen ollut kiinnostunut työväenaatteesta.
Frankin mielestä aihe on ensin omaksuttava itse, jotta sen voi välittää muille, tunteella.
– Työväenlaulussakin tärkeintä on tunteen kautta ihmiseen vetoaminen. Ei riitä pelkästään nuottien ja sanojen opetteleminen.
Vaikka leipä tuli asentajan työstä, on Frank ehtinyt päivätyön ohella tehdä hämmästyttävän uran musiikin parissa. Kiireisimpinä vuosina keikkoja oli Helsingin ulkopuolella yli sadan vuositahdilla, Helsingin esiintymisiä ei ehtinyt edes laskea.
Frank esiintyi häissä ja hautajaisissa, kiertueilla aikansa tähtien kanssa, seminaareissa, kokouksissa, kirkoissa ja kapakoissa.
– Mutta en minä kirkolle tai kapakalle laula, vaan aina ihmisille, hän huomauttaa.
Kaikkialla soi
Reijo Frankilla on merkittävä rooli myös työväenlaulujen ja -perinteen kerääjänä ja tiedon levittäjänä. Esimerkiksi tavaramerkikseen muodostuneen Veli, sisko -sanoituksen syntyhistorian Frankille kertoi sanoittaja Elsa Rauteen veljenpoika.
Ensimmäinen suuri ponnistus oli Kansan Sivistysrahaston 25-vuotisjuhlakonsertti, jonka kokoaminen päivätyön ohessa oli ”aikamoinen homma”. Aikamoiset olivat myös kiitokset.
Tavallisilta ihmisiltä saatu palaute onkin usein ollut laulajan uran parasta antia. Jätkän kulttuuripäiville 1970 yhdessä Veikko Sinisalon ja George de Godzinskyn kanssa koottua Kianto-Kainuu -iltaa oli erään jätkän mukaan muisteltu tukkikämpissä vielä vuosia myöhemmin.
Frank nauttii musiikista myös kuuntelevana osapuolena. Iltaisin operettiaariat rauhoittavat.
– Siinä siirtyy sellaiseen tilulilu-maailmaan, josta seuraa hyvän mielen unia.
Laulu on Frankille tunteen tulkki myös omaan itseen, ei vain ulospäin.
– Jos maailmanmeno alkaa harmittaa, voi ottaa kitaran seinältä ja siirtyä sen kanssa hiljalleen muihin maisemiin.
Näin oli Herttoniemessä, jossa perhe asui 33,5 vuotta (Reijo Frank on lukujen kanssa tarkka). Siilitien muuratussa tiilitalossa äänieristys toimi.
Nykyisessä kodissa laulaminen on jäänyt vähemmälle, sillä Frankin yhä yhtä komea baritoni läpäisee betonielementtiseinät liiankin tehokkaasti.
Työväenlaulut
aina ajankohtaisia
Reijo Frankin mielestä jokaisella aikakaudella pitäisi olla omat laulunsa, jotka vaikuttavat ihmisiin. Moni työväenlaulu on kuitenkin klassikko ihan syystä.
– Niiden sanoma puree nytkin, koska ne ovat todellisuudesta tehtyjä.
Laulut syntyivät tilanteista, joissa työntekijöiden oikeudet olivat olemattomat, velvollisuudet sitäkin raskaammat.
– Kun ajatellaan niitä vaatimuksia, joita 1900-luvun vaihteessa työväenlauluissa esitettiin ja muutokset, jotka on toteutettu, niillä on yhteys. Nyt kaikkea sitä inhimillisyyttä, jota työelämään on saatu, ollaan romuttamassa.
– Vaikken muuten aseista välitä, niin olisivatko työväenlaulut tässä asiassa yksi ase herättämään ihmisiä, Frank pohtii.
– Tuntuu että jo koulussa opetetaan, että terävät kyynärpäät ovat paras tae päästä eteenpäin, mutta kyllä se aika lyhytnäköistä ajattelua on.
– Kukaan ei pärjää täysin yksin, etevinkään. Yhteiskunnan rakentamisen perustana ei voi olla minä, minä, minä.
Harmi, ettei sanomalehdessä ole ääntä. Frankin baritoni nimittäin osuu maaliinsa.
Veli, sisko kuulet kummat soitot
ympärilläs kaikkialla soi.
Rummut jyskää taantumuksen
voitot,
luokkataistoin myrskyt salamoi.
Pentti Peltoniemen toimittama muistelmateos Reijo Frank – Työväen laulaja (Tammi 2009) julkaistiin 24. maaliskuuta.