Jarmo Lintunen

Juha Ruusuvuori kirjoitti poliittisen romaanin

Juha Ruusuvuoren Stallari kertoo taistolaisten riveissä aloittaneista opportunisteista, joista monet ovat nykyään valtaeliittiä Suomessa. Heidän Venäjä-asenteissa Ruusuvuori näkee vanhaa Neuvostoliitto-nöyristelyä.

Miten on mahdollista, että suuri osa suomalaista sivistyneistöä ja vielä suurempi osa taiteilijoista alkoi tukea 1970-luvulla Neuvostoliitto-nimistä diktatuuria? Näin ei tapahtunut joukkoliikkeen mitassa missään muussa länsimaassa. Ja mihin nämä stallarit sitten hävisivät?

Näitä on kysellyt mielessään kirjailija Juha Ruusuvuori itsekseen jo pitkään. Nyt hän on julkaissut näistä teemoista poliittisen romaanin.

Tampereen Yliopiston Marxilaiset Ryhmät (TYMR) oli se taistolainen opiskelijajärjestö, jossa pääosa romaanihenkilöistä toimii opiskeluaikanaan.

Ruusuvuori itsekin opiskeli Tampereella 1970-luvulla. Hän vaikutti maltillisemmassa enemmistökommunistien eli ”revareiden” järjestössä Tampereen Opiskelevissa Sosialisteissa (TOS). Hän teki jonkin aikaa Rintama-lehteä ja työskenteli sitten revareiden mandaatilla ylioppilaskunnassa TAMY:ssa kulttuurisihteerinä.

Stallari (WSOY 2009) on fiktiivinen omaelämänkerrallinen teos. Päähenkilö Oopee Nevakivi kokee samoja asioita kuin Ruusuvuori itse, vaikka onkin aluksi kilpailevan järjestön riveissä.

ILMOITUS

– Eihän se siis mikään mun alter ego ole. Se vain liikkuu samoissa bakteerialustoissa, joista satun tietämään.

Ruusuvuori sanoo, että on turvallista ja vähemmän työlästä kirjoittaa tapahtumissa ja paikoissa, joista tietää ilman suurta taustatukimusta.

Kirjassa esiintyy myös Ruusuvuori itse pikkuroolissa – ja oikeilla nimillä monia muitakin henkilöitä, jotka ovat tavalla tai toisella julkisuudesta tuttuja.

Draama rakentuu
tästä päivästä

Eivät 1970-luvun stallarit mihinkään hävinneet. Monet heistä päätyivät hyviin töihin lehtiin, televisioon, radioon, ministeriöihin ja menestyviin yrityksiin. Vain harvoista tuli järjestöihin ammattivallankumouksellisia.

Vaikka Stallarin tarina lähtee 1970-luvun opiskelijapolitiikasta, sen draama rakentuu kuitenkin tästä päivästä. Sen perspektiivi on 2000-luvun opportunistien näkökulma, jossa vanhoilla stallareilla on yleensä suuri tarve pitää oma menneisyytensä salassa.

Erään salaisen nimilistan julkistamisyritykseen kirja huipentuukin.

– Kirjan nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Opportunisti.

Ruusuvuori arvelee, että näillä stallariopportunisteilla, joista monet näyttävät nykyään epäpoliittisilta huippuvirkamiehiltä tai muilta porvarillisilta menestyjiltä, on kaikilla omasta mielestään erilaiset syyt taistolaiseen liikkeeseen mukaan menoon.

– Hirveän vaikea sanoa, mitä ne tästä kirjasta ajattelevat. Se on ainakin melko varmaa, että tuskinpa heistä kukaan julkisesti omalla nimellään tulee esiin, että tässä minä nyt olen. Ruvetaanpa analysoimaan, mitä mahtoi tapahtua tässä maassa 70-luvulla. Ei sellaista varmaan tule tapahtumaan.

Yksi syy Ruusuvuorelle Stallarin kirjoittamiseen on ollut se, että puolivillaiset kuittailut 70-luvusta eivät ole hänelle riittäneet.

– Minulle ei missään vaiheessa ole riittänyt, että muutama näyttelijä vähän hihittelee, että olihan se ihanaa aikaa. Ja että päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka oltiinhan me tietenkin väärässä.

– Ei se riitä minulle. Yhtä vähän kuin riittää se, että muutama professori tappelee asiasta keskenään ja on toistensa vähissä hiuksissa kiinni.

Hieman kepeään tyyliin kirjoitetulla huumoria viljelevällä kirjallaan Ruusuvuori on vakavalla asialla.

On väärin luulla, että Ruusuvuori riepottelisi pelkästään stallareita. Kyllä revarit, kepulaiset ja muutkin saavat oman osansa. 1970-luvulla kaikki olivat rähmällään itään.

– Kaikki puolueet olivat täynnä erilaisia poliittisia broilereita, erilaisia opportunisteja. Eiväthän he olisi päässeet edes alkuun omissa puolueissaan, jos he olisivat rehellisesti laukoneet mielipiteitään Neuvostoliitosta. Niihinhän otettiin ainoastaan ihmisiä jotka pystyivät täydellisesti itsesensuurinsa hallitsemaan.

– Stallarit olivat vain räikein ja herkullisin esimerkki. Se oli se jengi, jonka läpi pystyy näyttämään, mitä se oli kaikista törkeimmillään ja miten ihmiset pystyivät täysin selittämään mustan valkoiseksi.

Kipeä suhde
Neuvostoliittoon

Ruusuvuori myöntää, että hän availee vanhoja poliittisia asioita kipeällä tavalla. Se saattaa satuttaa yhtä hyvin stallareita kuin revareitakin.

– On se varmaan välillä kipeä asia. Miksei olisi. Suomessahan koko vasemmistolaisen liikkeen kipeyden avain on kipeä suhde kipeään Neuvostoliittoon.

– Neuvostoliitto on se avain ja sen takia olen kirjoittanut tämän romaanin hyvinkin poliittiseksi. Ja koko ajanhan tässä vieläkin rämmitään itärajaa pitkin. Se on koko ajan tässä vaikuttamassa tämä vanha asia. Mielestäni sitä kautta oli pakko lähteä liikkeelle.

Neuvostoliiton väkivaltainen Tšekkoslovakian miehitys 1968 on Ruusuvuorelle – ja hänen mukaansa koko eurooppalaiselle vasemmistolle – se ikävä käännekohta, joka paljasti lopullisesti Neuvostoliiton imperialistisen karvan.

– Se on myös perimmäinen lähtökohta sille, miksi olen tämän romaanin kirjoittanut.

1970-luvun Kansan Uutisistakin Ruusuvuori piirtää inhorealistista kuvaa rankalla kädellä. Ruusuvuori oli itse lehdessä kesätoimittajana – Nevakivensä tapaan – vuonna 1977. Ruusuvuori on avustanut 1982 aloittanutta KU:n Viikkolehteä pitkään sen jälkeenkin.

”Kiilusilmärevareiksi” Ruusuvuoren luokittelemat tietyt KU:n toimittajat olivat vielä 1977 ”poliittisessa ajattelussaan tiukkoja ja jäykkiä”. He ”olivat valmiita julkaisemaan uutistoimisto Tassin pitkiäkin kertomuksia Neuvostoliiton fantastisista satonäkymistä tai uusista, alati vaihtuvista demokraattisista ystävävaltioista Afrikassa”, Ruusuvuori kirjoittaa.

– Tällaisiahan nämä tyypit olivat. Eivät ne niin kuin eivät monet muutkaan asiat tässä kirjassa ole kirjailijan absurdin mielikuvituksen tuotetta vaan ne ovat ihan todellisuuden tuottamia asioista.

Viikkolehdestä Ruusuvuori sen sijaan sanoo, että se oli alussa jopa aikaansa edellä.

– En minä koe, että olisin erityisen ilkeä KU:ta kohtaan. Eihän se silti ollut mitään journalismia joku tällainen Tassin puolimetristen printtien julkaiseminen. Se oli huonosti suomennetun neuvostoliturgian painamista siinä muodossa kuin se Moskovasta tuli.

Ruusuvuori heittää saman loan ivanaurun kera myös porvarilehtien silmille. Nekin julkaisivat näyttävästi neuvostopropagandaa arvokkailla artikkelipaikoillaan maalaisliittolais-kepulaisista lehdistä aina Uuteen Suomeen saakka.

– Huvittavaahan tässä tosiaan on se, että sitä tekivät kaikki vähänkään itseään kunnioittavat lehdet Suomessa.

Eliitillä Neuvostoliitto-
asenne nyt Venäjään

Kipeintä vanhassa Neuvostoliitto-nöyristelyssä on, että se näkyy monien suomalaisten politiikan ja talouselämän huippujen Venäjä-asenteissa tänä päivänä.

Ruusuvuoren mukaan stallareiden alentuvat Neuvostoliitto-asenteet näkyvät ikään kuin huumefriikkien jälkisäväreinä Suomen idänsuhteissa.

– Siltähän poliittiset toimintatavat paljolti näyttävät. 70-luvun poliitikothan meitä johtavat virkamiehistössä, ministeriöissä ja johtavissa tiedotusvälineissä. Sehän on fakta. Ne ovat imeneet poliittisen kulttuurinsa tai ihan yhtälailla journalistisen kulttuurinsa 70-luvulla.

Ruusuvuoren mielestä Venäjän kaasuputkihanke on oiva esimerkki Suomen kummallisesta asenteesta Venäjään. Baltian maat ja Ruotsi näkevät strategisesti tärkeän kaasuputken turvallisuuspoliittisena riskinä. Suomelle putki on vain kauppa- ja ympäristöpoliittinen asia.

– Baltian maista on tullut ehdoton ”ei” koko putkelle. Sen sijaan Suomessa johtava poliitikko, entinen pääministeri Paavo Lipponen, menee mannekiiniksi ja edusmieheksi tälle hankkeelle, joka hyödyttää näitä Venäjän valtio-oligarkeja, jotka omistavat nämä Gaspromit ja muut firmat.

– On tosiaan mielenkiintoista, mitä siellä tekee kekkuloimassa Suomen entinen pääministeri, joka on jo muutenkin sitoutunut ydinvoiman mannekiiniksi. Mistä syystä tarvitaan tämmöisiä lobbauksia. Tässä tulee tällaisia outoja fiiliksiä, että onko tämä ”ollaan sovittu” edelleen hengissä Suomessa.

Stallarissakin tämä kaasuputkiasia vilahtaa.

Ruusuvuori uskoo, että Suomen kanta tulee olemaan loppuun asti myönteinen.

Nord Stream -yhtiön vetämässä putkihankkeessa on paraikaa reittiä koskeva kuulemisvaihe.

– Se ei tunnu edes kiinnostavan kansalaisia. Kysyn vain, mitä tällaiset hankkeet ovat tämmöisessä valtiossa kuin Venäjä, joka ei ole mikään normaali kapitalistinen valtio. Gasprom on yhden valtion vallanpitäjien ja talouselämän yhteen kietoutunut konglomeraatti, joka yhtä aikaa valvoo omia taloudellisia etujaan ja yhden suurvallan etuja.

– Tottakai se on turvallisuuspolitiikkaa. Mutta eihän Suomessa vieläkään uskalleta avata suuta tämmöisissä asioissa, jotka on turvallisuuspoliittisia. Siinä se taas nähdään.

Ruusuvuori ihmettelee, että missä määrin historia alkaa jälleen toistamaan itseään.

Venäjällä on meneillään Neuvostoliiton ajan rehabilitaatio. Siellä koulukirjoissakin entinen diktaattori Josif Stalin esitetään myönteisenä hahmona.

Kaikilla opittavaa
historiasta

Ruusuvuori sanoo, että kaikilla suomalaisilla on opittavaa historiasta, ei ainoastaan stallareilla.

Kirjassaan Ruusuvuori kertoo olevan eri suuntiin risteileviä viestejä.

– Asiathan eivät ole kovin yksinkertaisia. Olen tässä hoitanut kirjailijan tehtävää. Kirjailija Ovidius muinaisessa Roomassa sanoi, että kirjailijan pitää olla koira, joka uskaltaa räksyttää.

Demareilla ja revareilla on Ruusuvuoren mielestä omien syntiensä lisäksi kovasti mietittävää siinä, miksi ne eivät kyenneet kanavoimaan nuorison radikaaliutta 70-luvulla. Tämän kyvyttömyyden vuoksi radikaalius pystyttiin valjastamaan Suomessa – ainoassa länsimaassa – mittavaksi Neuvostoliiton ihannoinniksi.

Kysyttäessä onko Ruusuvuorella itsellään syytä itseruoskintaan 70-luvun poliittisen toiminnan vuoksi hän vastaa, että eipä juuri mutta tietenkin opittavaa sinänsä.

– En muista kirjoittaneeni ainoatakaan ylistysoodia Neuvostoliitolle tai tämmöistä, missä olisi juhlittu ankarasti NKP:n saavutuksia.

Ruusuvuori sanoo osallistuneensa lehdenteon lisäksi huonosti muuhun TOS:in toimintaan.

– En ole ollut koskaan mikään kauhean hyvä kokouksissa istuja.

Ydinvoimaa vastaan hän sanoo ottaneensa kantaa sekä TOS:in Rintama-lehdessä että toimiessaan TYMR:in dominoimassa Tiedottajat-ainejärjestössä. Enemmistö sekä taistolaisista että revareista kannatti silloin sosialistista ydinvoimaa.

– Ydinvoima oli silloin keskeinen kiistelyn aihe. Kirjaani otin erään herkullisen aikalaisanekdootin hyvästä sosialistisesta ydinvoimasta.

”Ydinvoima on Neuvostoliitossa niin hyvää, että sitä voi syödä vaikka ruokalusikalla”, irvaillaan kirjan baarikeskustelussa.

Samaan vitsiin palataan 2000-luvulla, kun venäläisestä maakaasusta sanotaan samaa ”ruokalusikka”-hyvää.

Ruusuvuori ei osaa sanoa, olisiko Suomi toisenlainen maa, jos Suomi-laivaa ei luotsaisi huomattava määrä entisiä opportunisti-stallareita.

– Asenteet itänaapuriin ovat ainakin samat kuin neuvostoaikana. Sama tapahan Suomessa oli jo asennoitumisessa Venäjän keisarikuntaan.