Intialainen elokuvaohjaaja Rajesh S. Jala, 39, oli sunnuntaina päättyneiden Tampereen elokuvajuhlien mielenkiintoisimpia vieraita. Hän on ”vanhanaikainen” osallistuva nykytaiteilija. Elokuvamiehen lisäksi hänessä asuu maailmanparantaja, joka pistää konkreettisesti likoon omaa aikaansa ja vähiä rahojaan.
– Toivon, että elokuvani vaikuttavat katsojaan niin, että hän ryhtyy auttamaan heikommassa ja köyhemmässä asemassa olevia ihmisiä. En tee elokuviani viihdykkeeksi.
Jala etsii elokuviinsa niiden teemaa tukevaa visuaalista estetiikkaa. Hän sanoo epäonnistuvansa ohjaajana, jos hänen elokuvansa herättävät vain esteettistä ja tarinan kerrontaan liittyvää nautintoa.
– Teen elokuviani politiikan uhreista. Niissä on inhimillinen lähestymistapa. Niissä ihmiset kärsivät ja taistelevat kokemiaan vaikeuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Elokuvieni pitäisi herättää ihmisissä uusia ajatuksia ja toimintaa.
Jala sanoo, että hänellä on vaikeuksia elokuviensa levityksessä, koska ne ovat lähtökohdiltaan yhteiskuntakriittisiä.
Kysyttäessä mistä Jala saa elantonsa, hän vastaa yllättävän suorasukaisesti:
– Teen myös typeriä elokuvia. Sillä tavalla hankin elantoni.
Nämä ”typerät” elokuvat ovat erilaisten vakavaraisten yhtiöiden tai yhteisöjen toimintaa ja tuotteita esitteleviä filmejä tai sitten esimerkiksi tavanomaisia matkailuohjelmia televisiokanaville.
Lapset kuvauksen
kohteena
Kohtaloonsa syyttömät lapset ovat usein Jalan dokumenttien kuvauksen kohteena. Heidän kokemustensa kautta hän kuvaa yhteiskunnallisia epäkohtia.
Tampereen elokuvajuhlilla Jalalta esitettiin kaksi oli yli tunnin mittaista vavahduttavaa tarinaa tämänpäivän Intiasta, joiden pääosissa olivat lapset.
Varjojen laakson kelluva lyhty (2006) kertoo yhdeksänvuotiaan Arif-pojan tarinan kautta Intian ja Pakistanin rajalla sijaitsevan kiistanalaisen Kashmirin-alueen elämästä. Arif asuu laittomassa hökkelissä äitinsä ja nuorempien sisarustensa kanssa.
Arif hankkii perheen rahallisen elannon soutamalla ihmisiä ja tavaroita veneellään. Äärimmäisen köyhyyden kuvauksesta huolimatta Arifin tarinassa on toivoa.
Jalan Rovion lapset (2008) on tositarina Manikarnikassa sijaitsevasta Intian suurimmasta polttohautausalueesta, jossa kastittomat polttavat ruumiita roviolla yötä päivää, lähes 150 yhden vuorokauden aikana. Rovion lapset kertoo seitsemästä alle kymmenvuotiaasta pojasta, jotka työskentelevät epäinhimillisissä olosuhteissa kymmenien muiden lailla parin sadan aikuisen joukossa näillä rovioilla.
– Intiassa on miljoonia lapsityöntekijöitä, vaikka se on kiellettyä.
Rovion lapset on sisällöltään synkkä, jopa ahdistava. Väsyneet, piristeitä ja huumeita käyttävät pikkulapset vääntelevät tulipätseistä törröttäviä jalkoja ja päitä. Elokuva on karmeudestaan huolimatta esteettisesti komea. Helvetillisen tulen roihuava näytelmä tukee rankkaa sisältöä.
Hädän näkeminen
vaatii tekoja
Jalalla on nyt pieni tauko elokuvanteossa, kun hän järjestelee Rovion lasten poikien asioita parempaan kuntoon. Jo elokuvaa tehdessään hän auttoi poikia monella tavalla.
– Elokuvan tekeminen kesti kahdeksantoista kuukautta. Välillä tuntui, etten jaksa enää niiden palavien ruumiiden keskellä, mutta nämä elääkseen raatavat pojat antoivat minulle voimaa.
Ruumisrovioiden keskellä hikoilevien poikien huumori on välillä raakaa, mutta se auttaa heitä jaksamaan.
Elokuvassa yksi pojista vastaa kysymykseen, miksi hän raataa näillä polttorovioilla, että kysyjä voisi antaa hänen perheelleen tuhansia rupioita rahaa tai jättää hänet rauhaan.
Jala sanoo, että Rovion lapset -elokuva ei sinänsä anna toivoa paremmasta. Silti hän sanoo, että pojilla on nyt toivoa paremmasta. Pojat tuntuvat jo uskovansa siihen itsekin.
Jala kertoo, että Varjojen laakson kashmirilaista Arifia hän on auttanut kaksi-kolme vuotta. Nyt Arif on päässyt hyvään alkuun koulunkäynnissä.
– Eräs Yhdysvalloissa elokuvafestivaaleilla tapaamani rikas rouva on ollut myös Arifin perheen merkittävä auttaja.
Jala on itse aikoinaan paennut Kashmirista eteläisempään Intiaan 350 000 muun hindun tavoin.
Uskonnolliset asiat ovat Jalan elokuvissa vain kulttuurisia piirteitä. Kashmirilaisen Arifin tarinassakin hän kritisoi politiikkaa ja terrorismia.
Puhuttelevien elokuvien teko samoin kuin hädänalaisten ihmisten auttaminen on Jalan missio, elämäntehtävä, jota hän toteuttaa mielellään.