Vasemmistoliiton poliittinen itseymmärrys kiteytyy sanaan punavihreys. Punainen viittaa työväenliikkeen traditioon ja päämääriin.
Vihreys juontaa juurensa 1970-luvun lopun uudistusliikkeeseen, joka pyrki yhdistämään kansandemokraattien vasemmistoaatteeseen ympäristöulottuvuuden.
Aktiivisesti asian puolesta toimineena arvioin silloin, että ekologia sopii hyvin täydentämään vasemmistopolitiikkaa samaan tapaan, kuin systeemiteoria marxilaista dialektiikkaa.
Vihreitä ei poliittisena liikkeenä ollut olemassa. Näytti ajan vaatimukselta kytkeä vaihtoehtoliikkeiden ympäristöajattelu kd-liikkeen kehittämiseen. Ympäristöaspekti alkoikin saada huomiota politiikassa ja lainsäädännössä. Jo 1980-luvun alussa tulin kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että toteutuakseen ekologisempi yhteiskunta edellyttäisi paremminkin mytologisoitunutta uskoa, kuin rationaalista poliittista ajattelua.
1980-luvun hajaannus ja reaalisosialismin romahdus hyydyttivät käytännössä sekä sosialismiin, että ekologiaan liittyneet kehittelyt. Reaalisosialismin häviö oli myös kd-liikkeen aatteellis-poliittinen vararikko. Siksi oli johdonmukaista, että 1990-luvun alussa perustetun Vasemmistoliiton konseptissa kytkentä reaalisosialismin ideologiaan katkaistiin. Puolueesta tehtiin tietoisesti ei-ideologinen, mutta punavihreäksi luonnehdittu ”sekulaarinen” vasemmistopuolue.
Puolueella on siis kaksivärinen konsepti. Voidaan kysyä, kuinka laajalti Vasemmistoliitossa on mielletty ei-ideologisen puolueen periaate. Aika ajoin puhkeavat kitkerät väittelyt osoittavat, että puolueen arjessa taistelevat keskenään niin reaalisosialismin ajalta periytyvät vakaumukset, kuin ympäristöliikkeen ”vihreät” vaatimukset utopioineen sekä monenkirjavat aatteet siltä väliltä.
Politiikka tarvitsee elävää aatteellisuutta. Mutta aatteellisuus ja ideologia eivät ole yksi ja sama asia. Poliittinen ideologia on totena esitetty uskomusjärjestelmä. Vaikka ideologinen käsitys todellisuudesta sisältäisi tärkeitä ja oikeita ajatuksia, niiden keskinäinen painotus voi olla väärä ja maailmankuva vino. Klassisen määritelmän mukaan ideologia onkin ”väärää tietoisuutta”. Sen keskeinen tehtävä on oikeuttaa harjoitettu politiikka.
Ideologialla on politiikassa muutakin käyttöä. Se pelkistää ja kärjistää. Äärimmäisessä muodossaan ideologia muuttuu mytologiaksi myytteineen. Silloin sen sisältämiä väitteitä ja näkemyksiä ei enää tarvitse perustella. Niihin vain uskotaan.
Myyttisellä maailmankuvalla on voimakas emotionaalinen vetovoima. Sen symboliikka ja rituaalit voimistavat yhteenkuuluvuutta ja toimintamotivaatiota. Siksi erityiset nuoret löytävät tämäntapaisista liikkeistä tarpeilleen vastiketta.
Ideologista puhetta sävyttävät fraasit ja liturgianomainen avainkäsitteiden toisteleminen. Ellei aktiivista, käsitteitä uudistavaa aatteellista työtä ole, ideologia voi hyvin. ”Sekulaarisessa” vasemmistopuolueessa kriittinen rationaalisuus pitäisi asettaa ideologisten asenteiden ja ennakkoluulojen yläpuolelle.
Jos ideologisoituminen alkaa hallita kommunikaatiota, varsinainen asia menettää merkityksensä ja informaatio arvonsa. Viesti ei mene perille, kun sanoma on ennakoitavissa. Kohta parinkymmenen vuoden ajan Vasemmistoliitto on vahvistanut omaa kaksijakoista imagoaan. Ollaan vasemmistolaisempia kuin sosialidemokraatit ja vihreämpiä kuin vihreät. Tämä näkyy puolueen päätöksissä ja julkisuudessa. Liikkeellä on jokaisen tunnistama ideologinen leimansa.
Onko jähmettynyt poliittinen konsepti tehnyt puolueesta yhdentekevän politiikan statistin? Kannatuskehityksen suunta ja median suhtautuminen antaa aiheen tähän kysymykseen. Näin pitkällä ei sentään olla. Kahdeksan prosentin kannatusta nauttiva puolue on Suomessa varteenotettava voima. Taloudellisen laman kurkistaessa nurkan takaa puolueen ääntä kuullaan herkemmin.
Tästä huolimatta Vasemmistoliittoa vaivaa aatteellinen anemia. Lääkettä etsitään itsetuhoisesti vihreästä ideologiasta. Syksyllä 2008 kunnallisvaalien edellä Vasemmistoliitto jätti eduskunnalle eräiden kansalaisjärjestöjen aktiivisesti toivoman esityksen erityisestä ilmastoverosta. Sen tarkoituksena oli vähentää hiilipäästöjä niiden hintaa lisäämällä. Jo silloin oli nähtävissä, että talous ajautuu taantumaan.
Samaan aikaan maan hallitus valmisteli laaja-alaista ja kallista ilmasto- ja energiapoliittista strategiaansa. Vasemmistoliiton ehdotus ilmastoverosta ohitettiin lähes huomiotta. Mutta asia ei jäänyt tähän. Kun hallitus heti kunnallisvaalien jälkeen esitteli strategiansa eduskunnalle, Vasemmistoliiton edustaja kritisoi sitä kärkevästi. Kritiikki ei kohdistunut strategian epäsosiaalisuuteen ja kohtuuttomiin kustannuksiin. EU:n määräämät erittäin vaativat tavoitteet olisi puhujan mielestä pitänyt vielä ylittää.
Sekä puolueen oma ilmastolakiesitys, että eduskuntapuheenvuoro lähtivät selvästi samansuuntaisista ideologisista asettamuksista. Liikkeen kannattajakunnan ja potentiaalisten äänestäjien eduista ei kannettu huolta. Paremman puutteessa luonnehtisin asennetta äärivihreäksi.
Vieraan ideologian kelkkaan lysähtämisestä voi esittää muitakin esimerkkejä. Poliittisesti keskeinen kysymys on suhtautuminen Euroopan Unioniin. Julkisuudessa esitetyistä puheenvuoroista voi päätellä, että unioniin suhtaudutaan sievistelevän sinisilmäisesti.
Ei haluta nähdä, että EU suurena valtapoliittisena organisaationa ajaa julkilausuttujen poliittisten linjaustensa lisäksi myös kätkettyjä, johtavien poliitikkojen kunnianhimoon ja megalomaaniseen suurvalta-ajatteluun liittyviä tavoitteita. Ne ohjaavat ”pitkässä juoksussa” EU:n päätöksentekoa.
Virallisen EU-ideologian omaksuminen voi olla poliitikolle hyödyllistä. Se ei silti riitä evääksi oman maan ja puolueen kannattajakunnan etuja ajettaessa. Kriittinen ja rationaalinen, ideologioista vapaa strateginen ajattelu olisi tavoittelemisen arvoista.
Ongelma ei näissä esimerkeissä ole niinkään asianomaisten henkilöiden toiminta. Ilmeisesti he uskovat työskentelevänsä sekä oman asemansa, että liikkeen puolesta. Ongelman muodostaa syntetisoivan aatteellis-teoreettisen työn vähäisyys. Vain se selittää, miksi puolue saattaa hyväksyä sellaisenaan käyttöön erilaisten yhdenasian liikkeiden tai suoranaisten poliittisten kilpailijoiden linjauksia käsitteineen ja perusteluineen.
Sekulaaripuolueen rationaalis-kriittinen periaate hylätään, kun ideologisten lainojen avulla arvioidaan saavutettavan poliittista kannatusta. Se arvio on osoittautunut todellisuuden testissä raskaasti virheelliseksi.
Saatetaan huomauttaa, että eivätkö esimerkiksi vihreiden esillä pitämät asiat, kuten ilmaston muutos, ympäristön saastuminen, itseisarvoinen kulutus yms. ole todellisia ongelmia? Nehän vaikuttavat meidän lisäksemme myös tulevien sukupolvien elämään. Pitää paikkansa, mutta niiden nostaminen vasemmistopolitiikan keskiöön edellyttää, että prioriteetit ovat kohdallaan ja satsaukset oikeassa suhteessa mahdollisuuksiin.
Tämä onkin avainkysymys. Maailmanproblematiikkaan sisältyy koko joukko jopa merkittävämpiä vaatimuksia, kuin edellä mainitut. Pitäisi esimerkiksi poistaa lasten aliravitsemus, vitamiinien ja kivennäisaineiden puutos sekä järjestää perusrokotukset tauteja vastaan. Maanviljelytekniikka tulisi kohottaa uudelle tasolle miljardien ihmisten elinolojen parantamiseksi.
Perhesuunnittelu, hiv, malarian ja tuberkuloosin hoito ja torjunta, energiahuolto, vesi ja viemäröinti ovat miljardien ihmisten ongelmia. Lisäksi tulevat sodat ja muut valtataisteluihin liittyvät vitsaukset. Luetteloon kuuluvat tietenkin myös sääolosuhteiden aiheuttamat sopeutumistarpeet ja luonnonkatastrofeista aiheutuvat toimet, infrastruktuurin heikkoudet sekä ympäristön suoranainen tuhoutuminen laajoilla alueilla. Energian saannin varmistaminen lienee merkittävin yleismaailmallinen haaste heti talouskriisin nujertamisen jälkeen.
Globaaleja ongelmia riittää enemmän, kuin resursseja. Vasemmistoliiton keskeinen missio on kuitenkin Suomessa ja sen asukkaissa. Olisiko taloudellinen taantuma se kovakourainen konsultti, jonka avustuksella löydetään jälleen politiikan sosiaaliseen ytimeen?
Kirjoittaja on vapaa toimittaja