Raimo ”Rake” Silius, 65, täyttää kaikki elokuvahullulta vaadittavat tuntomerkit. Hän on istunut käsittämättömän paljon päiväsaikaankin pimeässä salissa katsomassa elokuvia. Hän on uhrannut elokuvalle melkein koko elämänsä. Jäljelle jääneestä ajasta suurimman osan on kaapannut vielä toinen taideharrastus, teatterin katsominen.
Viime kesänä virallisesti eläkkeelle jäänyt Silius on elokuvahullu tai täyspäiväinen taidefriikki siinäkin mielessä, että hän ei ole ehtinyt koskaan työskentelemään missään pikkuporvarillisessa ammatissa tai säännöllisessä päivätyössä. Taideharrastus on vienyt kaiken ajan. Kaikki työt, joista hän on rahallista korvausta saanut, ovat liittyneet jollakin tavalla elokuvaan.
Silius on Tampereen elokuvajuhlien perustajajäseniä vuodelta 1968. Ensimmäiset elokuvajuhlat pidettiin vuonna 1969, nimeltään ne olivat Tampereen lyhytelokuvapäivät.
– Vuonna 1975 sain ensimmäiset taskurahat filkkareilta, kun tein sinne elokuvaesittelyitä.
Elokuvahulluus
iski 1962
Tampereen Elokuvajuhlien ohjelmistosuunnittelijan titteliä yli 20 vuotta kantanut Silius on ilmoittanut joskus ammatikseen kulttuuritoimittajan, mikä on tarkoittanut elokuvaesseiden, -kritiikkien ja -esitteiden kirjoittamista, elokuvakirjojen toimittamista sekä viidentoista vuoden ajan (1985–1999) viikottaista elokuvapakinaa Ylen Tampereen alueradiossa.
Sodankylän elokuvajuhlilla 2008 elämäntyöstään palkittu Silius on festivaalijohtaja Peter von Baghin mukaan suomalainen elokuvan kävelevä tietosanakirja. Elokuvajuhlien lisäksi Siliuksen mainetekoihin kuuluu Suomen suurimman elokuvakerhon, tamperelaisen Monroen perustajajäseniin kuuluminen 1968.
Hän toimi jonkin aikaa (1975–82) kerhon pienipalkkaisena toiminnanjohtajana.
Silius itse arvioi, että hänen elokuvahulluutensa iski toden teolla 1962, kun hän näki Tampereen elokuvakerhossa Sergei Eisensteinin ohjaaman neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan Panssarilaiva Potemkinin (1925).
– Filmihulluus iski ja alkoi tämä elokuvan arvottaminen ohjaajan kautta.
Muita Siliuksen varhaisia ja vaikuttavia elokuvanautintoja olivat ulkomaisista elokuvista François Truffaut’n Jules ja Jim (1962) ja Luis Buñuelin Viridiana (1961). Kotimaisista mieleen jääneistä elokuvista Silius nostaa erityisasemaan Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran yhteisen esikoiselokuvan Yö vai päivä (1962), samoin kuin Maunu Kurkvaaran Yksityisalueen (1962).
Hauskana yksityiskohtana voi mainita, että Siliuksen luokkatovereina oli pari muutakin taidefriikkiä, kirjailija Jussi Kylätasku useamman vuoden ja kirjailija-teatteriohjaaja Jouko Turkkakin yhden vuoden.
Rake’s
Special
Ensi viikolla käynnistyvät Tampereen elokuvajuhlat ovat näillä näkymin Siliuksen suunnittelemista filkkareista toiseksi viimeiset. Hän on jokin aika sitten lupautunut olemaan mukana vielä 2010 elokuvajuhlien 40-vuotisjuhafestivaalin järjestelyissä.
Elokuvajuhlien ohjelmistojen yksi parhaista helmistä on ollut vuodesta 1977 asti Rake’s Special. Se on Siliuksen omista suosikeistaan kokoama joka kerta erilainen teemakokonaisuus.
Tänä vuonna Rake’s Special on yhdysvaltalaisen Emile de Antonion Sian vuosi (1968). Se on maineikas dokumenttielokuva Vietnamin-sodasta. Antonio on tehnyt kuuluisat dokumentit muun muassa Yhdysvaltain presidenteistä John Kennedystä ja Richard Nixonista.
– Minun laskelmissani Sian vuosi on kaikkien aikojen dokkari. Antonio käy koko Vietnamin-sodan historian läpi. Sillä on amerikkalaisen lisäksi ranskalaista ja vietnamilaista materiaalia.
– Toivottavasti sinne tulee paljon nuoria katsojia. Vietnamin-sota oli tuolloin 1968 taitepisteessä. Nixonista tuli presidentti. Silloin Vietnamiin pistettiin miehiä ja napalmia. Silloin ylitettiin puoli miljoonaa jenkkiä Vietnamissa. Tämä elokuva jo aavisti kuinka peli päättyy.
Kaikkien aikojen omaksi suosikki-Specialikseen Silius sanoo 1990-luvulla esitetyn Bolero-näytöksen. Siihen hän keräsi suuret määrät lyhytelokuvia, joissa musiikkina soi Maurice Ravelin 1928 säveltämä orkesteriteos Bolero.
Vuoden 1979 elokuvajuhlat Silius tuomitsee festivaalihistoriansa surkeimmiksi.
– Silloin epäonnistui kaikki.
– Paras festivaali on ollut toistaiseksi vuonna 1995, joka oli 25-vuotisjuhlafestivaali. Silloin oli kuubalaisia animaatiota ja Tampereen historiallisia filmejä arkistojen aarteissa. Oli Orson Wellesiä, Ingmar Bergmanin mainoselokuvia ja toista kertaa yleisön pyynnöstä Roman Polanskin lyhytelokuvat. Mun erikoisissa teemana oli Hiroshima ja lyhytelokuva.
Kotimaisen elokuva
hyvässä nousussa
Silius on innoissaan siitä, että kotimainen elokuva on menestynyt koko 2000-luvun hyvin elokuvateattereissa.
– Nythän joka neljäs myyty lippu on kotimaiseen elokuvaan. Taitekohta oli kymmenen vuotta sitten, jolloin tuli esimerkiksi Olli Saarelan Rukajärven tie (1999), joka on yksi hienoimpia uusia kotimaisia elokuvia.
Kotimaisen elokuvan laatu ja määrä eivät ´niinkään ole Siliuksen mielestä menestyksen salaisuus vaan menestyksekkäästi löydetyt kohderyhmät.
– Esimerkiksi tuottaja Markus Selinin konsepti on toiminut hyvin.
Äskettäin näkemästään Aleksi Mäkelän Rööperi-elokuvasta Silius sanoo, että se oli mielenkiintoinen.
– Mutta se on vähintään puoli tuntia liian pitkä. Ei osata sillä tavalla tiivistää kuin Aki Kaurismäki tekee.
– Viimeaikaisista elokuvista on ollut minun makuuni se Aleksi Salmenperän Miehen työ (2007). Ei se nyt ihan loppuun asti hiottu ollut, mutta tommoisia pitää uskaltaa myös tehdä.
Kaikkien aikojen kotimaista elokuvaa kysyttäessä Silius fundeeraa pitkään.
– Se saattoi minullakin olla takavuosia se Edvin Laineen versio Tuntemattomasta sotilaasta (1955) tai minulle erittäin tärkeä elokuva, aikanaan kirottu Risto Jarvan Kun taivas putoaa (1972), jonka käsikirjoituksena oli Jussi Kylätaskun huikea juttu Hymy-lehdestä. Mutta nyt tulee ykköseksi kuitenkin Erik Blombergin Lappi-aiheinen legendaarinen Valkoinen peura (1952), jossa on pääosassa Mirjami Kuosmanen. Se on kyllä hurja juttu. Se oli aikanaan myös kirottu elokuva. Sitä ei ymmärretty. Blomberg teki sillä konkurssin.
Elokuvan tulevaisuus
askarruttaa
Elokuvan tulevaisuus mietityttää kovasti Siliusta.
– Elokuva on nyt samanlaisessa murroksessa kuin lähes 80 vuotta sitten, kun mykkäelokuvasta siirryttiin äänielokuvaan.
Silius arvioi, että elokuva ei ole pitkäikäinen taidemuotona, jos se siirtyy pois teattereista. Hän epäilee, ettei se saavuta bittimuodossaan olohuoneversiona täyttä 200 vuoden ikää.
– Jos elokuvaa ei enää porukalla katsota, niin kyllä se on sitten elokuvan tuho.
Silius vertaa elokuvan ikää teatteriin, joka on jo 2500 vuotta vanha ja voi erittäin hyvin kaikkialla maailmassa:
– Teatterin taika on sen ainutkertaisuudessa ja siinä, että sitä katsotaan porukalla.
Silius pohtii hetken vallankumouksellisen kolmiulotteisen virtuaalielokuvan mahdollisuuksia. Siinähän elokuva siirtyy pois valkokankaalta kolmiulotteiseksi virtuaalitapahtumaksi haluttuun tilaan, esimerkiksi näyttämölle.
Hän suhtautuu hieman epäillen siihen, kykeneekö elokuva siirtymään litteästä olomuodostaan kolmiulotteisena virtuaalinäytelmänä osaksi vanhaa teatterin historiaa.
– Siinäkin pitää olla ihminen livenä. Jos tie on se, että virtuaalinukeilla näytellään, niin se on myös elokuvan tuho. Jos esimerkiksi Tom Cruisen tilalla on hänen näköisensä animaationukke, niin silloin peli on menetetty.