Eppu Salminen: Lasten ristiretki. Gummerus 2009. 173 sivua.
Eppu Salmisen kirjaa Lasten ristiretki voisi tulkita yhtälailla kasvukertomukseksi kuin ajankuvaksikin. Kirjallisesti Lasten ristiretki ei ole mitenkään järisyttävä, mutta teksti on ihan sujuvaa eikä lukeminen töki.
Salmisen kirja on kuvaus testosteronia puhkuvan pojan matkasta kohti unelmaa ja aikuisuutta. Välillä meno yltyy sellaisiin mittasuhteisiin, että lukijan uskomiskykyä todella venytetään. Kirjasta ei puutu uhoa ja uskallusta, mutta jonkinlainen nöyryys kuitenkin pilkistelee rivien välistä.
Vaikka Lasten ristiretki on kirjoitettu kaksikymmentä vuotta niin sanottujen tapahtumien jälkeen, on kirjan kertojahahmo selvästikin edelleen kaksikymppinen. On vaikeaa päätellä onko Eppu Salminen itse edelleen kaksikymmenvuotiaan tasolla, vai onko kirjallinen työ hänet todella sinne siirtänyt.
Kirjan kulttuurilliset tai sisällölliset arvot eivät sinällään ole mitenkään erityisen korkeat, mutta vanhojen asioiden käsitteleminen on ihan tervettä tuulettelua.
Lasten ristiretken suurimmaksi ansioksi jäänee sen synnyttämä vilkas keskustelu, niin Jumalan teatterista, Jouko Turkasta kuin kostostakin.
Kirja tuntuu tökkineen hiljaa uinuneita ”turkkalaisia”, jotka eri medioissa ovat rinta rinnan nousevat puolustamaan itseään ja oppi-isäänsä. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että tekstissään Salminen on Turkkaa kohtaan yllättävän neutraali. Salmisen suhde Turkkaan on ensin hyvin ihaileva jopa palvova, mutta muuttuu vähitellen vastakkaiseen suuntaan. Viimeinen silaus tähän suhteeseen syntyy, kun Salminen saa Turkan käskystä kunnolla selkäänsä.
Kirjassa käsiteltävät Jumalan teatterilaiset halusivat uudistaa teatterin, mutta ulosteen linkoamisen ja itsensä viiltelyn lopputulos oli aivan muuta. Jumalan teatterin tempaus ei luonut tilaa kokeilevalle teatterille, vaan vei siltä joksikin aikaa kokonaan mahdollisuuden.
Näin ollen lienee ymmärrettävää, että Jumalan teatterilaiset, sekä heitä puolustanut Avoin oppilaskunta toivoisivat asian painuvan lopullisesti historiaan.
Niihin harvoihin, jotka eivät ole kirjan myötä älähtäneet, lukeutuu Turkka itse. Hänen ei tarvitse, opetuslapset on tarpeeksi hyvin ehdollistettuja ja hoitavat homman hänen puolestaan.
Kirjan käsittelyn suhteen on myös huomionarvoista, että toisin kuin Turkan käsittely ei Jussi Parviaisesta kriittisesti kirjoittaminen nosta erityistä tunneryöppyä.
Lasten Ristiretki ei kuitenkaan ui mitenkään ensisijaisesti tai ainoastaan Turkan ympärillä, vaan nimenomaan kirjailijan itsensä ympärillä. Eppu Salmisen teos on monin paikoin pinnallinen. Kielen käyttö on rosoista ja narsismi nostaa päätään, mutta tästäkin huolimatta Lasten ristiretki on mielenkiintoista luettavaa.