Suomi tarvitsee jokaista talkoisiin. Vaatii silti sitkeyttä – miltei hulluutta – olla aktiivinen kansalainen, maksaa verot, äänestää ja uskoa parempaan päätöksentekoon.
Ensin demarit ay-linkkeineen toteuttivat vuosikymmenen porvaripolitiikkaa, haluamatta tehdä pieni- ja keskituloisten kansalaisten arkeen vaikuttavia päätöksiä silloin, kun siihen oli mahdollisuudet.
Vasta nyt Urpilainen ja demarit elävät aikakautta, jossa ihmisten tarpeet ja toiveet politiikassa onkin alettava ottaa vakavasti. Siis vasta nyt, kun vaalitappiot eduskunta- ja kuntavaaleissa ovat pistäneet puolueen lähentymään kansaa. Ehkäpä vuosikymmen oppositiossa ja uudelleenkoulutuksessa saavat aikaan muutoksen ihan sydäntä myöten.
Taannoin työläisten puolueeksi julistautunut kokoomus julisti vastakkainasettelun olevan ohitse, joka nyt taantuman iskiessä onkin osoittautunut täysin päinvastaiseksi.
Kokoomuksen korvat ovat vauhdissa vaikkuuntuneet, sillä nyt vastakkainasettelun kuilu, vallankahvassa olevien poliitikkojen tekojen ja kansalaisten arjen tarpeiden ymmärtämisessä, ovat syventyneet entisestään.
Kokoomus on jo alkanut käyttäytyä samoin kuin 90-luvun talouskriisin aikaan.
Silloin valtiovarainministeri Iiro Viinanen ja kansanedustaja Kimmo Sasi toivat likaiset heitot päivänpolitiikkaan, vaikka Suomessa oli kansalaisten kannalta tärkeitäkin asioita työn alla. Tämän taantuman ollessa kohdalla kokoomus on jo osoittanut sokaistuneensa vauhdistaan ja jäänee duunarin maksettavaksi mitä siitä tulee.
Hallitusten kokoonpanoista riippumatta, ovat kokoomus, keskusta ja demarit jakaneet Suomessa poliittisen vallan. Oppositioon jääminen on osa peliä ja uudelleenkoulutuksen prosessia, jonka voittajina ovat määräaikaisen työpaikan saaneet kansanedustajat.
Toisin sanoen, kun kolme keskeisintä puoluetta ovat olleet hallituksen ytimessä, niin voimmeko odottaa suuria muutoksia puolueilta, joiden arvomaailma on puheista riippumatta, kutakuinkin sama. Päätöksien saldona on se, että suomalainen työläinen häviää aina.