Timo Hännikäinen: Ilman. Esseistä seksuaalisesta syrjäytymisestä. Savukeidas 2009.

Kerberos-lehden päätoimittajana, runoilijana ja suomentajana tunnetuksi tullut Timo Hännikäinen (s.1979) julkaisi toisen esseekokoelmansa julkisen kohun saattelemana. Aiemminkin provokaattorisena henkilönä tunnettu Hännikäinen tunnustaa kirjassaan olleensa neljä vuotta pakkoselibaatissa.

Hänen mielestään läpierotisoituneessa kulttuurissamme vallitsee piinkova seksuaalinen kilpailu, jonka varjopuolena huomattava osa miehistä elää seksuaalisesti syrjäytyneinä. Hännikäinen ehdottaa itsensä ja kaltaistensa seksuaalisien paineiden purkamiseksi perustettavaksi valtiollisia bordelleja, jossa palveleminen olisi naisille asevelvollisuuden vastine.

Lienee luonnollista, että Hännikäinen pitää kirjassaan vastustajinaan sekä naarat vieviä alfauroksia että feministejä. Feministit tosin joutuvat pelimiehiä paljon julmemman verbaalisen ilotulituksen kohteeksi: ”Koska feminismi on saavuttanut pyhän lehmän statuksen, sen nimissä voidaan esittää miten järjettömiä ja fasistisia ajatuksia tahansa. Hyvä esimerkki on läntinen naapurimaamme, jossa sameat aivonsa alkoholilla syövyttänyt feministipuolueen politrukki Gudrun Schyman voi vakavissaan ehdottaa miehiin kohdistuvaa kollektiivista veroa, joka paikkaisi naisiin kohdistuvan väkivallan aiheuttamia taloudellisia kustannuksia.”

Hännikäinen pitää Schymanin ehdotusta rasistisena ja vertaa ajatusta rikostilastoissa hyvin edustettuina oleviin romaneihin kohdistettavaan veroon.

ILMOITUS

Katkeransävyistä tilitystä höystää itseironinen huumori, joka kukkii muun muassa. kohdassa, jossa viehättävä hammaslääkäri saa läheisyydellään selibaattiaan viettävän Hännikäisen ekstaasiin, vaikka poistaakin kivuliaasti hammaskiveä.

Suoraviivaiset mielipiteet herättävät ajatuksia ja kritiikkiä. Niin on provokatorisessa kirjassa tarkoituskin.

En henkilökohtaisesti allekirjoita useimpia kirjan teesejä, mutta en toisaalta olekaan joutunut Hännikäisen tavoin piehtaroimaan puutteessa ja kurjuudessa, vaan yllättävän monesti ovat kauniimman sukupuolen edustajat tehneet taloudellisesti köyhästä elämästäni aistillisesti ja emotionaalisesti rikasta.

Hännikäisen kirjallinen ilmaisu on kehittynyt hänen edellisestä kokoelmastaan Taantumuksellisen uskontunnustus (Savukeidas, 2007) ja hän on päässyt esikuvansa Pentti Linkolan tyylin tiedostamattomasta kopioinnista eroon. Rohkeuden lisäksi kirjan vahvuus on sen rehellisyydessä, sillä vaikka Hännikäinen provosoi, ei hän poseeraa.

Toivottavasti teeman huvittavuus ei peitä alleen sitä tosiseikkaa, että ”Ilman” tekee Timo Hännikäisestä ehdottomasti erään maan johtavista esseisteistä.