Kansan Arkisto

Tauno Saarela tutki ”iloisen” 1920-luvun:

Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. SKS, sivuja 840.

Vuoden 1918 punaisille tappiollisen sisällissodan jälkeinen uusi vuosikymmen ei ollut suomalaiselle kommunismille mikään iloinen 1920-luku, vaan pikemminkin melkoinen painajainen, jossa tilapäiset pikkuvoitotkin olivat harvassa.

Charlestonia tanssivat vain porvarit ja siitä kommunistit heitä pilkkasivatkin. Työläisnuorten toivottiin osallistuvan ”arvokkaampiin huveihin”, sillä ”äärettömän tanssinhimon” pelättiin lamaannuttavan osallistumista järjestötoimintaan.

Valkoinen Suomi vainosi hävinneitä punaisia. Se tukeutui suojeluskuntiin ja Etsivään keskuspoliisiin EK:hon, jota yhteiskunnan vasemmalla laidalla kutsuttiin ohranaksi, kuten tsaarin salaista poliisia aikoinaan.

Erilaisia työväenjärjestöjä lakkautettiin sadoittain, lehtiä lopetettiin, painoja suljettiin ja vankilaan saattoi joutua pelkästään johonkin järjestöön kuulumisen perusteella. Eikä edes esimerkiksi kansanedustajan asema suojannut vuosikausien vankilatuomiolta.

ILMOITUS

Valtiotieteen tohtori Tauno Saarela on jo pitkään kuulunut maamme arvostetuimpien kommunismin tutkijoiden joukkoon. Hänen vuonna 1996 ilmestyneen väitöskirjansa Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923 aikajänne sijoittuu juuri vuosiin ennen nyt ilmestyneessä tutkimuksessa Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930 käsiteltäviä vaiheita.

Epämääräinen
vallankumous

Saarelan kirjojen kyydissä pääsemme siis nyt Suomen kommunistisen puolueen SKP:n perustamisesta Moskovassa aina 1930-luvun alkuun, jolloin oikeistopuolueiden monivuotinen tavoite kommunistisen liikkeen toiminnan täydellisestä tukahduttamisesta Suomessa lähes toteutui.

Saarelan kirjassa liikutaan pitkin rankkaa ja ilotonta 1920-lukua kohti vielä synkempiä aikoja, jolloin kommunistisiin järjestöihin kuuluvia odottivat paitojen repimiset, kyydityksen ja muutamissa tapauksissa jopa hengen riistäminen.

Saarelan kymmenisen vuotta kestävä tutkimus- ja kirjoitustyö on tuottanut mittavan ja kattavan lopputuloksen. Lisäksi kirja on hyvin kirjoitettu. Laajasta aineistostaan tutkija tarjoilee lukijalle myös kiinnostavia ja eläviä yksityiskohtia; esimerkiksi pätkiä kommunististen lauluryhmien vastustajia pilkkaavista sanoista.

Mutta viimeistään tässä vaiheessa on todettava, että kun Saarela puhuu kirjassaan ”suomalaisesta kommunismista”, niin hän tarkoittaa koko laajaa liikettä SDP:n vasemmalla puolella. Mukana oli myös ihmisiä, jotka eivät pitäneet itseään kommunistina, mutta varsinkin oikealla laidalla heidätkin sellaisiksi laskettiin

Kommunistit pyrkivät Suomessakin tietysti vallankumoukseen, mutta Saarelan mukaan vallankumous oli lopultakin varsin epämääräinen käsite. Aivan 1920-luvun alussa kumouksen uskottiin olevan käsillä aivan lähiaikoina; tilanteen kehitys varsinkin Saksassa näytti tässä suhteessa lupaavalta.

Kun kumousta ei kuulunutkaan, niin Moskovan ”plenumeissa” teoretisoitiin kapitalismin saaneen jatkoaikaa. Tästä syytettiin sosialidemokraatteja, joiden katsottiin ryhtyneen muutoin mädän järjestelmän pönkittäjiksi. Vuonna 1929 sosialidemokraatteja alettiin kustua jo sosiaalifasisteiksi.

Oli demareita haukuttu toki aikaisemminkin. Jo vuosikymmenen alussa suositeltiin, että sosialidemokraattisia johtajia nimiteltäisiin ”noskelaisiksi, lehmä-noskelaisiksi tai vain lehmiksi”. Vastaavasti kommunisteja tietysti solvattiin rankimman päälle.

Saarelan kirjan taiten jaoteltu sisältö hieman hahmottuu, kun mainitsee sen laajimpien osien otsikot: Vallankumousvoiman kokoaminen ja Vallitsevan järjestelmän heikentäminen.

Vallankumouksesta siis puhuttiin sekä haaveiltiin ja monien toimien katsottiin olevan siihen valmistautumista, mutta ennen kaikkea Suomessa toiminut suomalainen kommunismi oli Saarelan mukaan melko perinteistä työväenliikkeen järjestötoimintaa.

SKP oli puolue
kahdessa maassa

Suomessa maan alla toiminut SKP oli siis vain osa maamme kommunistista liikettä. SKP katsoi kuitenkin itseoikeutetusti olevansa koko sosialidemokraateista vasemmalla olevan liikkeen johtava voima, etujoukko.

Puolueen korkein johto – politbyroo – oli Moskovassa. Suomessa johtoportaana toimi Suomen byroo, johon kuuluvia joutui vähän väliä EK:n pidättämiksi ja jonka säännöllisiä kokoontumisia haittasivat muutoinkin salaisen toiminnan tuottamat ongelmat. Usein siihen kuuluvat olivat rajan takaa Suomeen lähetettyjä, joten heillä vei aikaa perehtyä maan tapahtumiin.

Vielä kauempana Suomen todellisuudesta olivat Moskovassa pysyvästi majailevat SKP:n kärkimiehet, kuten esimerkiksi Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola. He kuitenkin pyrkivät koko ajan ohjaamaan puolueen toimintaa Suomessa.

Se tapahtui muun muassa kuriirien tuomien viestien avulla, puoluepäätöksiä tekemällä ja lähettämällä ideologisia artikkeleja Suomessa ilmestyviin lehtiin – niin julkisiin kuin maanalaisiinkin.

Ohjauksessaan johtavat toverit joutuivat liikkumaan siis kovin teoreettisella tasolla ja myös heidän ympäristönsä vaikutti luonnollisesti heidän ajatteluunsa. 20-luvun edetessä Josif Stalinin ote Neuvostoliitosta lujittui ja teoretisointikin muuttui pikkuhiljaa yhä simppelimmäksi. Itsenäinen ajattelu, kirjoittelusta puhumattakaan, alkoi muuttua vaaralliseksi.

Suomalainen kommunismi ei kuitenkaan aina ollut kovin innokas ottamaan vastaan Moskovasta tulevia ohjeita. Esimerkiksi huhtikuussa 1925 joukko vankilassa istuvia nimekkeitä Suomen sosialistisen työväenpuolueen SSTP:n kansanedustajia halusi saattaa näkemyksensä asiasta myös julkisuuteen.

SSTP oli suomalaisen kommunismin julkinen puolue, joka sai vuoden 1922 vaaleissa 27 kansanedustajaa. Puolue kiellettiin tosin pian, mutta myöhemmin osallistumista vaaleihin jatkettiin Suomen työväen ja pienviljelijöiden vaalilistojen (STPV) avulla.

”Ei määräysvaltaa
emigranteille”

Vankilasta kansanedustajat, joiden joukossa olivat muun muassa Niilo Välläri ja Kusti Kulo, lähettivät kirjeen STPV:n edustanryhmän puheenjohtajalle Mauritz Rosenbergille. Kirjeen rajuin kohta oli se, jossa sanottiin, että emigranteille ei pitäisi myöntää ”mitään määräysvaltaa täkäläisiin asioihin”.

Saarela kommentoi: ”Se oli vahvasti sanottu, ja kirjoittajat joutuivat myöhemmin selittelemään sen sisältä.”

Selittely tuli lokakuussa lähetetyssä uudessa kirjeessä. Siinä vangitut parlamentaarikot korostivat tarkoittaneensa määräysvallan kieltämistä, mutta he eivät tarkoittaneet yhteyksien katkaisemista eikä neuvojen ja ohjeiden vastaanottamisesta luopumista. Suomessa piti kuitenkin olla oikeus harkita mitä ohjeita otettiin huomioon.

Harkinnan mahdollisuutta lisäsi sekin, että Moskovan ohjeet tulivat usein vasta viikkoja myöhässä, joten niitä ei edes voitu käyttää hyväksi käytännön toimintaa suunniteltaessa.

Saarelan kirjaa lukiessa käy selväksi sekin, että miksi ja miten SKP vuosikymmeniä myöhemmin jakautui enemmistöön (saarislaiset) ja vähemmistöön (taistolaiset). Ne, joille oli jäänyt päälle ehdoton uskollisuus Moskovan määräyksiä kohtaan jämähtivät vähemmistöön.

Salatoiminnan
houkutukset

Valtakunnanrajan itäpuolelta maailmaa katselevat suomalaiset kommunistit olivat myös selvästi enemmän viehättyneitä salaiseen toimintaan kuin Suomessa toimivat aatetoverinsa. Moskovassa painoi V.I. Leninin perustaman kaaderipuolueen malli. Tällainen puolue koostui pääasiassa asialleen täysin omistautuneista ammattivallankumouksellisista.

Suomessa kommunisteilla olivat taas takanaan vanhan työväenliikkeen järjestötoiminnan perinteet, jotka lähtivät suurista julkisista joukkoliikkeistä ja monimuotoisesta järjestökentästä.

Moskovan miehillä ja naisilla oli kyllä hyviä syitä todistella salaisen toiminnan etuja. Esimerkiksi julkiset järjestöt voitiin helposti lakkauttaa ja niiden jäsenet vangita aina kansanedustajia myöten..

Saarelan julkaisemien tilastojen mukaan jo pelkästään heti vuonna 1923 lakkautettiin 414 nuorisojärjestöä ja kaksi työväenyhdistystä. Vuosina 1923–34 erilaisia lakkautettuja järjestöjä, jotka Saarela laskee suomalaisen kommunismin piiriin, oli kaikkiaan 3 129. Joukossa oli myös urheiluseuroja, kulttuurijärjestöjä ja avustusjärjestöjä.

Julkisen toiminnan vaikeudesta Suomessa kertoi sekin, että joukkomielenosoituksia ei onnistuttu järjestämään juuri muulloin kuin vappuina. Yleensä kommunistien juhlat jouduttiin pitämään sisätiloissa tai työväentalojen pihoilla. Tästä syystä myös hautajaisia pyrittiin käyttämään hyväksi.

Vankilassa 1929 kuollut Väinö Vuorio nousee Saarelan kirjassa ehkä tärkeimmäksi Suomessa toimineista kommunisteista. Hänen hautajaiskulkueessaan työväentalolta Malmin hautausmaalle oli 5 000 järjestötoveria.

”Tinkimättömät”
ja ”hoipertelijat”

Suomessa toimivat kommunistit vastasivat Moskovaan illegaalisen toiminnan ihailijoille, että salaisessa toiminnassa olleita kommunistisena on Suomessa vangittu vähintäänkin yhtä paljon kuin julkista toimintaa yrittäviäkin.

Suomalalainen kommunismi ei päässyt koko 1920-luvun aikana yksimielisyyteen toiminnan painopisteen valitsemisesta – organisaatiomalleja muuteltiin koko ajan – ja tästä oli tietysti melkoista haittaa koko liikkeelle.

Näkemyserot vain kasvoivat vuosikymmenen lopun lähestyessä. Moskovalle uskollisia äkkijyrkkiä ryhdyttiin haukkumaan ”huitojiksi” ja ”tinkimättömiksi”. He puolestaan syyttivät toista mieltä olevia oikeistolaisiksi ”hoipertelijoiksi”.

Suomalaisen kommunismin jakaantuminen kahteen leiriin oli jo pitkällä, kun oikeisto iski 1930-luvun alussa. Saarelan sanoin:

”SKP:n johdon kuvittelema vallankumouksen aika osoittautuikin vastavallankumouksen ajaksi. Helsinkiin ei suinkaan marssinut voittoisa punainen vallankumousvoima vaan 12 000-henkinen talonpoikaisjoukko.”

Mainittakoon vielä sekin, että lapualaisvuosien kynnyksellä vuoden 1929 eduskuntavaaleissa STPV:n listat olivat saaneet vielä 13,5 prosenttia annetuista äänistä.

Suosittelenkin Tauno Saarelan kirjaa muun muassa niille, jotka ovat huolestuneita vasemmistoliiton kannatuksesta ja tulevaisuudesta.