Maata meren alla -elokuva etsii suomalaisuutta berliiniläisestä saunasta

Ohjaaja Lenka Hellstedt tarttui Riikka Ala-Harjan tarinaan, koska se antoi mahdollisuuden tutkia suomalaisuutta. Tarinan muututtua elokuvaksi suomalaisuus pakenee yhä määritelmiä.

Ida (Amira Khalifa) on aikuinen, nuori nainen, mutta asuu yhä adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) luona. Hän hakee töitä kehnolla menestyksellä ja haluaa elämässään eteenpäin.

Ystävänsä Villen (Matti Ristinen) rohkaisemana Ida löytää itsestään voiman lähteä liikkeelle – Berliiniin. Samalla hän saa mahdollisuuden todistaa äidilleen, että pärjää omillaan.

Tässä lyhykäisyydessään Maata meren alla -elokuvan tarina. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Lenka Hellstedt, ja se perustuu Riikka Ala-Harjan samannimiseen romaaniin.

Ohjaaja Hellstedt kiinnostui Ala-Harjan romaanista jo ennen sen julkaisemista.

– Kuulin kirjasta, joka kertoo monista minua koskettavista teemoista. Kuten ristiriidasta kaukokaipuun ja todellisen elämän välillä. Olen itse miettinyt monesti, miksi en nuorempana muuttanut ulkomaille, vaikka sitä monta kertaa suunnittelin.

ILMOITUS

– Romaanin ja elokuvan äiti Kati puolestaan on minulle on kauhuskenaario siitä, millainen äiti en halua halua olla. Äiti, joka ei osaa päästää jo aikuisista lapsistaan irti, vaan takertuu heihin.

Irti päästäminen ja pääseminen, vapautuminen ja rohkaistuminen ovat ohjaajan mielestä elokuvan keskeinen viesti.

– Että uskaltaa tehdä sen yhden, ratkaisevan teon, sen sijaan että hiljaa hyväksyy ne kortit, jotka on saanut.

Suomalaisempi
ulkomailla

Lenka Hellstedtistä on kiinnostavaa pohtia, mitä on suomalaisuus. Siitä hän ainakin on varma, ettei kansanluonne ole geeneissä.

– Sen osoittavat selkeästi myös viimeisimmät tutkimukset. Eri puolilla maailmaa arvostetaan erilaisia asioita ja luonteenpiirteitä ja niitä ryhdytään vahvistamaan lapsessa heti syntymästä lähtien.

Suomalaisuuden ”periytyminen” ympäristön kautta näkyy Hellstedtin mukaan myös hänen omissa adoptiolapsissaan.

Hellstedt on myös kokenut saman kuin Ida: ulkomailla tuntee itsensä erityisen suomalaiseksi.

– En ole pitänyt itseäni tyypillisenä suomalaisena eli sisäänpäin kääntyneenä. Maailmalla kuitenkin huomaan rentoutuvani paremmin yksin kuin ihmisten kanssa rupatellessa. Näitä piirteitä käsitellään myös elokuvassa, mutta karrikoidusti.

Ida hakeutuu Berliinissä saunaan ja hiljaisuuteen, yksin.

Hellstedt myöntää, ettei tyypillistä suomalaista voi kuvailla. Kun sitä ryhtyy määrittelemään, se haihtuu.

Kaikissa meissä on jotain ”epätyypillistä”, niin myös elokuvan henkilöissä. Ada on adoptoitu Suomeen Afrikasta, Kati itsellinen adoptioäiti ja Adan ystävä Ville homoseksuaali.

– Silti he painivat ihan tavallisten ongelmien kanssa.

Monikulttuurinen
Suomi

– Tämän päivän nuorten Suomi on ihan erilainen kuin sukupolvi sitten, paljon värikkäämpi, sanoo Hellstedt.

Hän toivoo elokuvansa toimivan päänavauksena: että uussuomalaiset alkaisivat näkyä enemmän julkisuudessa, elokuvissa, televisio-ohjelmissa. Ei maahanmuuttajina, adoptiotarinoina ja poikkeuksina, vaan ihmisinä ja suomalaisina.

Maata meren alla -elokuvan tapahtumat sijoittuvat suomalaiseen pikkukaupunkiin ja Berliiniin. Kun käsikirjoitusversioita luetettiin saksalaisilla yhteistyökumppaneilla, paljastui mielenkiintoisia kulttuurieroja.

– Tarinan alku, jossa on talvi suomalaisessa pikkukaupungissa ja siellä kävelee tämä tummaihoinen tyttö, suomalaiset ymmärtävät heti kontekstin ja sen, että luultavasti tyttö on siellä yksinäinen, eikä oikein kuulu joukkoon.

– Saksalaiset eivät tajunneet tätä ollenkaan, he ihmettelivät, että mikä sillä on? Miksi se on yksinäinen? Siellä monikulttuurisuus on kuulunut katukuvaan niin paljon kauemmin.

Tässä tarinassa on kuitenkin kyse ihmisestä, ei Idan ihonväristä. Sen ehkä huomaa alussa, mutta pikkuhiljaa se haihtuu. Sitten päästään inhimillisen elämän kysymyksiin, jotka ovat yhteneväiset kaikkialla maailmassa.

Kuten ihmisten kohtaamattomuus.

Tavallinen
Kati

– Tänä aikana, kun jokaisen pitäisi olla aivan tavaton henkilö, Kati on hirvittävän tavallinen, kuvailee näyttelijä Marja Packalén roolihahmoaan, Idan äitiä.

– Nyt pitäisi olla temperamenttia ja valmiutta ja uteliaisuutta. Sellaisen tavoittelussa on jotain epätoivoista. Tämä aikaa tuottaa ihmisille kuvan, että elämän pitäisi olla jotain tavatonta.

Packalén tunnistaa sekä Katissa että koko elokuvan niukassa tyylilajissa itsensä, ja suomalaisuuden. Kati on tehnyt uhrauksen, joka määrittää hänen koko elämänsä. Se voi Packalénin mielestä johtua joko elämänpelosta tai elämän suorittamista.

– Suomalaiseen tyyliin asioita ei pureta; ei puhuta eikä näytetä tunteita. Siinä mielessä elokuvan kuva suomalaisuudesta ei ole hirveän mairitteleva.

Kati ei nosta konfliktia, ilmaisee kyllä mielipiteensä, mutta ei tee mistään numeroa. Siihen Marja Packalén sanoo samaistuvansa.

– Olen huono riitelemään. Siinäkin on jotain suomalaista. Jos olisi sen osannut, elämäni olisi muotoutunut ihan toisella tavalla. Riidellessä täytyy tuoda itsensä rehellisesti esille, silloin ilmaisee mikä on. Jos ei osaa riidellä, on aina jonkun kuoren alla.

Syyllistyvä
kansa

– Kun ajattelen omia vanhempiani, varsinkin isääni, hän oli hyvin pidättyväinen, vaikka sisällä oli varmasti hirveästi asioita. Ihmisten elämäntapa on Suomessa hyvin tarttumaton. Tehdään asioita, mutta pysytellään kuitenkin irti.

Mieluummin päivystetään tiepalvelun vapaaehtoisena Katin tapaan kuin tartutaan omiin henkilökohtaisesti kipeisiin asioihin.

Packalén pohtii, että tarttumattomuuden takana on syyllisyys, jonka hän itse kolmen lapsen äitinä hyvin tunnistaa.

– Aina jos lapsella on vaikeaa, minä ainakin koen, että herranjumala, olen tehnyt kaiken päin helvettiä. En pureudu suoraan siihen, että mikä nyt on ja mitä voisin tehdä, vaan käperryn itseeni. Me olemme syyllistyvä kansa.

Ida kuvailee elokuvassa äitiään naiseksi, joka aina meni kohti asioita, ei niistä poispäin.

– Teoreettisesti olemme valmiita tekemään kaikenlaista ja tiedämme mikä on tärkeää, ollaan valveutuneita. Mutta se syvin; omat tunteet, oma sisin, jää kuitenkin sivuun. Ei osata olla kokonaisina omassa elämässä.

Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen Packalén ei osaa elokuvaa oikein arvioida. Kokemus on liian lähellä.

– Sitä tuijottaa vain omaa suoritustaan.

– Mutta minua miellyttää elokuvan maailma: ihana Berliini, tehtaassa työskentelevät naiset ja adoptiotytär, joka on kuin kuka tahansa suomalaistytär. Ne ovat arvoja sinänsä.

Ja kuin kuka tahansa tytär, hakee Idakin paikkaansa maailmassa. Hän ei kuitenkaan alistu annettuihin olosuhteisiin, vaan löytää itsestään voimaa ja rohkeutta tavoitella jotain enemmän.

Maata meren alla elokuvateattereissa 23. tammikuuta alkaen.