Maanantai-iltana 12.1. jo hyvissä ajoin ennen kello 19 helsinkiläisen ravintola Juttutuvan salissa oli viimeinenkin istumapaikka varattu. Kello 19.00 sali oli tupaten täynnä. Seisojia oli enemmän kuin istujia. Alkamassa oli Poliittisen historian klubi-ilta, jonka teemana oli Ulkoministeriön 70-luvun historia. Kuulijoiksi olivat laittautuneet myös tasavallan presidentti Tarja Halonen puolisoineen sekä presidentti Mauno Koivisto puolisoineen, yksityishenkilöinä kuten kaikki muutkin.
Kuulostaako omituiselta, että niin kuivaa aihetta kuuntelemaan oli sellainen ryntäys? Sille on kuitenkin selitys. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkasen tilaustyönä kirjoittama ulkoministeriön presidentti Urho Kekkosen kauden historian II osa valmistui ja julkaistiin viime vuonna. Se käsittelee 70-lukua. Kirja herätti viime syksynä myrskyn vesilasissa. Siksi siis UM:n koko vanha kaarti ja joukko muita kiinnostuneita oli täyttänyt Juttutuvan.
Kuten muistetaan, vuoden 1958 yöpakkasten jälkeen presidentti Urho Kekkonen piti SDP:tä oppositiossa koko 60-luvun alkupuolen. Vuosikymmenen puolivälissä sosiaalidemokraatit tekivät suhteessaan presidenttiin ja hänen johtamaansa ulkopolitiikkaan täyskäännöksen. Vuonna 1966 vasemmisto sai lisäksi eduskuntavaaleissa murskavoiton. Tapahtumien seurauksena vuosikymmenen loppupuolen hallitukset olivat SDP-vetoisia, ensin Rafael Paasion ja sitten Mauno Koiviston. SKDL:kin oli mukana molemmissa ”kansanrintamahallituksissa”.
Ministeriöiden kannalta kehitys merkitsi, että sosiaalidemokraatteja alettiin nimittää virkoihin. Ulkoministeriö säilyi kuitenkin kepun linnakkeena vielä vuosikymmenen lopun. Vuodesta 1972 alkaen Kalevi Sorsan tultua ensin ulkoministeriksi ja sitten pääministeriksi sosiaalidemokraatteja alettiin nimittää UM:ssäkin yhä näkyvämpiin virkoihin. Sosiaalidemokraatit haastoivat ministeriössä kepun hegemonian. Juuri siksi klubi-illalle oli annettu otsikoksi ”Taistelu ulkoministeriöstä”. Alustajina olivat professori Timo Soikkanen ja 70-luvun alussa ministeriöön tullut ja siellä sittemmin vaikuttavan uran tehnyt suurlähettiläs Jaakko Blomberg.
Timo Soikkanen on hauska ja huumorintajuinen alustaja. Kun kirjoitustyö tilattiin häneltä, elettiin vuotta 1989. Ministeriöllä oli ollut mielessään kuiva ja virallisluontoinen hallintohistoria. Soikkanen oli joutunut heti ankaraan kädenvääntöön ministeriön asettaman historiatoimikunnan kanssa siitä, saako kirjassa käsitellä politiikkaa. Soikkanen oli perustellut omaa kantaansa sanomalla, että politiikka on ministeriön tuote, sitä ei voi sivuuttaa: ”Eihän Wärtsilänkään historiaa voisi kirjoittaa sanomatta jotakin laivoista!”
Toimikunta antoi periksi, mutta vaati, että sitä pitää sitten käsitellä virallisen ulkopolitiikan mukaisesti. Mitähän ohje objektiivisuuteen pyrkivälle historioitsijalle mahtaa merkitä, oli Soikkanen ajatellut itsekseen.
Lopputulos, kaksi kirjajärkälettä, on joka tapauksessa mehevää luettavaa. Kirjoissa käsitellään asiat hyvältä hallintohistorialta vaadittavalla pätevyydellä ja pikkutarkkuudella, mutta teokset eivät kaihda tuoda esiin intrigejä, poliittisia erimielisyyksiä ja valtataisteluja. Taustan niille antoi tietysti se, että UM oli Kekkosen ministeriö. Hänen ulkopolitiikkansa – ja johtajuutensa – ei jättänyt ketään kylmäksi.
Klubi-illassa Soikkasen ehkä merkittävin lausahdus kuultiin alustusten pohjalta käydyn keskustelun jo lähetessä loppuaan: ”Olen vakavasti sitä mieltä, että tasavallan presidentillä tulee olla valtaoikeuksia.” Ulkoasiainhallintoon yli viidentoista vuoden ajan liki päätyökseen paneutuneelta historiantutkijalta lausumaa voi pitää todellisen asiantuntijan kannanottona. Omasta puolestani yhdyn täysin rinnoin hänen kantaansa.
Jaakko Blomberg oli haastettu toiseksi alustajaksi lähinnä sen takia, että viime syksyn myrsky vesilasissa oli paljolti kosketellut niitä teemoja, joita hän ja Pertti Joenniemi käsittelivät 1970 ilmestyneessä Huutomerkki -kirjassaan Kaksiteräinen miekka. Lyhyessä tilassa on mahdotonta rekonstruoida kaikkia argumentteja ja niiden vivahteita, joita vesilasimyrskyssä tuotiin esiin. Puheenvuoroja aiheesta eri foorumeilla käyttivät muun muassa Max Jakobson, Ilkka Pastinen, Alpo Rusi, Jukka Tarkka ja Paavo Lipponen.
UM -taustan asialle luo se, että 60-luvulla ministeriön korkeasta virkamieskunnasta oli valikoitunut Kekkosen johtaman ulkopolitiikan ja aloitteiden valmistelijaksi ns. everstijuntta. Nimike lienee keksitty jälkikäteen, mutta perustuu siihen, että virkamiesryhmän johtaja oli Risto Hyvärinen, jolla oli sotilastausta. Ahti Karjalainen kutsui aikoinaan ryhmää Kekkosen ykköskoneeksi.
Kun 70-luvun alussa Neuvostoliitto ryhtyi suhtautumaan yhä nihkeämmin siihen, että Suomi loi etäisyyttä Neuvostoliittoon vetoamalla Yya-sopimuksen takaamaan puolueettomuuteen, nähtiin UM:n nuoremmassa virkakunnassa everstijuntan reagointi nihkeyteen – puolueettomuuden insistoiminen – epätarkoituksenmukaisena.
Kalevi Sorsan siipien suojassa edenneen UM:n nuoremman virkamieskunnan keskuudessa tilanne haluttiin hahmottaa niin, että ensisijaista on Neuvostoliiton luottamuksen säilyttäminen. Se takaisi Suomen liikkumavapauden hyvien suhteiden ylläpitämisessä ja kehittämisessä myös länteen. Presidentti Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla vuonna 1974 oli paljolti Kalevi Sorsan junailu Suomen EEC -vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseksi.
Kekkosen uudelleenvalinta mahdollisimman suurella yksimielisyydellä tarvittiin Neuvostoliitolle takuuksi suhteiden jatkuvuudesta. Prosessi asettaa kuvaa paikoilleen. Vääntö asiasta käytiin vuosina 1972-73.
Neuvostoliiton toistuvia aloitteita 70-luvulla yhteisten sotaharjoitusten järjestämiseksi Suomen ja Neuvostoliiton kesken on pidetty eräissä myöhemmissä puheenvuoroissa todisteena siitä, että elettiin uusia ”vaaran vuosia”. Luultavasti lopulliseksi historialliseksi totuudeksi jää, että todellisia vaaran vuosia ei ollut sen paremmin 40-luvun lopulla kuin 70-luvullakaan. Mikä olisi 70-luvulla ollut Suomen sovijetisoimisen yhteiskunnallinen perusta?
SKP oli vuonna 1966 päättänyt ottaa ideologisesti ja poliittisesti etäisyyttä Neuvostoliittoon. Sen seurauksena puolue hajosi, vaikka pidettiinkin loppuun asti muodollisesti kasassa. 70- ja 80-luvuilla Neuvostoliittoon ideologisesti samastuvien taistolaisten vaaleissa mitattu kannatus pysyi noin 20 %:ssa kansandemokraattisen liikkeen kokonaiskannatuksesta. Se tarkoitti hyvin pientä osaa maan koko väestöstä, vain paria kolmea prosenttia. Eikä heidän edustajillaan ollut liittolaisia muissa poliittisissa ryhmissä.
SKDL oli perustettu 1944 ensisijaisesti ulkopoliittisista syistä, edistämään hyviä naapuruussuhteita Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Samalla tietysti jatkamaan sisäpoliittisesti työväenliikkeen parhaita perinteitä. Porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset skribentit halusivat alusta lähtien maalata koko SKDL:n kommunistiseksi liikkeeksi ja neuvostokommunismin kuuliaiseksi kätyriksi. Maalailu on pitkään palvellut poliittista taistelua – ja sillä on annettu uskottavuutta myös legendoille vaaran vuosista. Valitettavan yleiseksi muodostunutta kuvaa kansandemokraattisesta liikkeestä on viimeistään nyt syytä paljon tarkentaa paremman tiedon valossa.
Timo Soikkasen UM:n 70-luvun historian synnyttämä myrsky vesilasissa, erityisesti muutamat hysteeriset puheenvuorot ”uuden ulkopolitiikan” ajajien sinisilmäisyydestä ja vaarallisuudesta, voidaan ymmärtää vain tätä legendaarista taustaa vasten. Ety-prosessi kokonaisuudessaan, johon UM valjastettiin jo 1969, edellytti kuitenkin nimenomaan luottamuksen korostamista eli juuri sitä, mitä ”uuden ulkopolitiikan” ajajat tahtoivat.
Prosessissa rakennettiin eurooppalaista ja globaalia turvallisuusyhteisöä, joka nosti myös Suomen kansallisen turvallisuuskysymyksen kahdenvälistä Yya-tasoa – ja sen sotilaspoliittisia implikaatioita – korkeammalle kansainväliselle ja kansainväliseen järjestelmään liittyvälle rakenteelliselle tasolle.
70-luku on vielä niin lähellä, että siitä – ulkopolitiikasta sen paremmin kuin sisäpolitiikasta ja niiden sekä kansainvälisen politiikan monimutkaisesta yhteen kietoutumisesta – ei ole voitu sanoa mitään lopullista. Timo Soikkasen mainio kirja ja sen synnyttämä keskustelu toivottavasti virittävät tarpeen paneutua perusteellisemmin ja totuudellisemmin tuon vuosikymmenen poliittisen historian monitahoiseen problematiikkaan.