Jos kirkko pitää fundamentalistisesti kiinni Raamatusta, se luutuu ja hirttäytyy ikivanhoihin ja älyttömiin ajattelutapoihin, esimerkiksi naisten, homojen ja orjien kohdalla. Toisaalta otteen suuri löysääminen Raamatusta jättää kirkon tulevaisuuden heiteltäväksi. Kirkon on siis valittava karilleajon ja tuuliajolle joutumisen välillä.

Onneksi en kuulu kirkkoon. Saan seurata sen rimpuilua välimatkan päästä ja tuntea sekä vahingoniloa että sääliä ja sympatiaa. Jos olisin kristitty, joutuisin itse saman mahdottoman Raamattu-dilemman eteen kuin kirkko.

Mutta nyt luen Raamattua kuin Kalevalaa: löydän koosteesta sekä suurta viisautta että kamalaa hölmöyttä. En pelastu Raamatun avulla – pelastun Raamatulta. Pyhäni on toisaalla.

Minuakin helpommalla pääsevät uskonnollisesti välinpitämättömät. Ja ateismin evankelioijat voivat riemuita kirkosta eroamisista; hehän ovat kaikessa viisaudessaan jo polttaneet Raamattunsa.

Kirkon onni on se, että oikeasti ihmiset uskovat mihin sattuu ja miten lystäävät. Eivät tavalliset kirkon jäsenet hirttäydy sen enempää Raamattuun kuin kirkon oppiinkaan: he ovat vapaita ”kirkon uskosta”, he uskovat ”väärin”. Kirkko joutuu tämän tosiasian nielemään ja elämään tuon kurittoman lauman kanssa.

Fundamentalistien Raamatun-luvun kuristusotteessa kirkko kutistuisi paljon nykyistä nopeammin, lahkoutuisi ja lohkoutuisi.

Liityn kirkkoon sitten, kun sen jossakin hiippakunnassa on piispana musta lesbo. Tosin jonkun Raamatun kirjoittajan mukaan tässä tilanteessa olisi kai jotain vikaa…