John Kenneth Galbraith oli 1900-luvun kuuluisimpia taloustieteilijöitä. Mies elikin lähes koko vuosisadan. Kuollessaan 2006 hän oli saavuttanut 97 vuoden iän. Syntyisin Galbraith oli kanadalainen, mutta hän teki akateemisen uransa sekä uran useiden presidenttien taloudellisena neuvonantajana USA:ssa.

Galbraithin kuuluisin teos on vuonna 1958 ilmestynyt The Affluent Society (joka julkaistiin suomeksi 1969 nimellä Runsauden yhteiskunta). Jo sitä ennen 50-luvulla hän oli saanut mainetta parilla muulla suurteoksella, joista ensimmäinen käsitteli USA:n talousjärjestelmää ja seuraava maailmansotien välisen ajan lamaa.

Galbraith oli koko uransa ajan ja vielä myöhemminkin eläkkeellä ollessaan ahkera kirjoittaja. Hän tuotti satoja ellei tuhansia artikkeleita ja kymmeniä kirjoja. Vuonna 1994 hän kirjoitti jo yli 85-vuotiaana mielenkiintoisen kirjan The World Economy Since The Wars (Maailman talous maailmansotien jälkeen). Sitä voi pitää Galbraithin testamenttina, jossa hän käy läpi persoonallisesti kommentoiden 1900-luvun taloushistorian – ja ennen kaikkea talouspolitiikan.

Keynesin jaGalbraithin näkökulma oli klassisen liberalismin valossa täysin epäortodoksinen. He ajattelivat, että demokraattisessa yhteiskunnassa talouden tulisi palvella kaikkia ihmisiä ja heidän hyvinvointiaan.Lamakausien ja ylikuumentuneen talouden vuorottelun maailmasta on mahdollisuus siirtyä kestävän ja vakaan talouden maailmaan.

Nyt lähes viisitoista vuotta ilmestymisensä jälkeen luettuna ja maailman syöksyttyä uuteen finanssi- ja talouskriisiin Galbraithin testamentti tuntuu yllättävän tuoreelta. Se kirjoitettiin maailman alkaessa toipua 90-luvun alun lamasta. Yksi Galbraithin ilmeisistä motiiveista kirjoittaessaan testamenttinsa oli kertoa, miten maailma välttyisi seuraavalta lamalta. Mutta sellaisessa ollaan taas. Maailman – varsinkin amerikkalaisten – olisi tullut lukea Galbraithinsa tarkemmin.

ILMOITUS

Galbraithin testamentti on kuitenkin paljon enemmän kuin vain osaavan ekonomistin taloussyklien hallintaopas. Se on poliittista taloustiedettä eli talousfilosofiaa samassa väkevässä merkityksessä, jossa sitä kirjoittivat muun muassa Adam Smith ja Karl Marx. Huippukiinnostavaksi kirjan tekee se, että hän analysoi talousfilosofiansa valossa lähimenneisyyden toteutunutta talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa.

Hän ei säästä ruoskaa suomiessaan siitä vastuullisia poliitikkoja, muttei myöskään kehuja silloin, kun joku on sellaisia ansainnut.

Galbraith oli keynesiläinen. Hänen mielestään englantilaisen taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1883–1946) suuri ansio oli siinä, että tämä ymmärsi talouden voivan näennäisesti saavuttaa niin sanotun tasapainon, vaikka se tosiasiassa alisuorittaa, työttömyys jatkuu ja tuotantokapasiteettia on vajaakäytössä, toisin sanoen lama jatkuu. 30-luku kokonaisuudessaan oli juuri tällaista aikaa. Vaikka klassisen talousteorian mukaan tilanne siis olisi normaali, niin Keynesin ja Galbrathin mukaan tuollainen tilanne on epänormaali – ja ennen kaikkea sosiaalisesti ongelmallinen.

Klassista liberaalin taloustieteen tasapainon käsitettä hallitsi niin sanottu Sayn laki. Ranskalainen taloustieteilijä J. B. Say (1767–1832) oli nimittäin pitänyt mahdottomana, että mitään kysynnän vajausta voisi edes olla, sillä kaikki tulohan – palkkatulot ja pääomatulot – käytettiin tuotteiden ja palvelujen ostamiseen. Järjestelmä on siis periaatteessa aina tasapainossa.

Tätä taustaa vasten oli luonnollista, että järjestelmän tasapainottomuudesta ja toimintahäiriöstä alettiin klassisen liberalismin piirissä puhuakin vain niissä tapauksissa, joissa pääomatulojen tasainen virta alkoi syystä tai toisesta yskiä.

Keynesin ja Galbraithin näkökulma oli klassisen liberalismin valossa täysin epäortodoksinen. He ajattelivat, että demokraattisessa yhteiskunnassa talouden tulisi palvella kaikkia ihmisiä ja heidän hyvinvointiaan. He ajattelivat, että täystyöllisyys on normaalia ja työttömyys on tasapainohäiriö. Varsinkin Galbraith meni vielä paljon pidemmälle. Hänestä tasapainoisesti toimiva ja tasapainonsa säilyttävä talous edellyttää verraten tasaista tulonjakoa.

Tämä siis on keynesiläisyyttä, vaikka paljon tunnetummin käsite liitetään siihen ohjeistukseen, miten julkisen vallan tulisi säädellä talouden konjunktuureja: elvyttää laskukaudella ja jarruttaa talouden kuumenemista nousukaudella.

Galbraith ei kuitenkaan nähnyt sitäkään – kuten ei tulonjaon tasoittamistakaan – mitenkään ongelmattomana. Ongelmallisuus johtuu hänen mukaansa siitä, että myös laman – tai talouden pysyvän alisuorittamisen – oloissa väestön enemmistö kehittyneissä maissa, ehkä kaksi kolmasosaa, voi kokea tulonsa ja taloutensa turvatuiksi.

Työttömän tai prekaarin väestönosan näkökulmasta vallitsee siis eräänlainen tyytyväisten diktatuuri. Jos elvyttämistä tarvitaan, niin tyytyväiset on paljon helpompi saada tukemaan pankkeja ja yritysten luototusta kuin tukemaan suoranaisemmin yrityksiä, työllistämistä ja sosiaaliturvaa ja sitä kautta elvyttävää kysyntää.

Valtio ja valtion talouspolitiikka on siis modernissa yhteiskunnassa noussut keskeiseen asemaan. Se ei tule toimeen ilman järkevää ja johdonmukaista talouspolitiikkaa. Tässä näkemyksessään Keynes ja Galbraith poikkeavat täysin klassisesta liberalismista, joka jätti valtiolle vain ”yövartijan” tehtäviä.

Testamentissaan Galbraith tosin irvistelee Reaganin ajan talouspolitiikalle ja nimittelee Reaganiakin oikeaoppiseksi keynesiläiseksi, vaikka tämä nimenomaan vastusti keynesiläisyyttä. Reagan nimittäin kasvatti surutta liittovaltion budjettia ja otti lainaa – rahoittaakseen asevarustelua.

Mikä erottaa keynesiläisyyden sosialistisesta talous- ja yhteiskuntapolitiikasta? Käytännössä ei juuri mikään, mutta käsitteiden tasolla moni asia. Liberalismin traditiossa keynesiläisyydestä on sanottu, että se pelasti kapitalismin. Sanonta perustuu kylmän sodan aikaiseen uskomukseen, että kommunistinen reaalisosialismi, toisin sanoen yhden puolueen diktatuuri ja yritysten valtionomistus, oli reaalinen uhka demokratialle ja markkinataloudelle.

Voi vain arvailla, uskoivatko myös Keynes ja Galbraith tähän uhkaan. Oleellisempaa heidän kannaltaan taisi olla, että uhka piiskasi demokraattisten maiden hallituksia hyväksymään järkevämmän – sosiaalisemman – talouspolitiikan.

Keynesille, Galbraithille ja klassiselle sosialismille oli yhteistä, että markkinataloutta nimitettiin kapitalismiksi. Ensin mainituille se oli talousjärjestelmä, jota piti muokata sosiaalisemmaksi, viimeksi mainitulle se oli järjestelmä, joka piti korvata kokonaan toisenlaisella järjestelmällä – ”sosialismilla”.

Sosialismin ja kapitalismin käsitteet johtivat alun perin harhaan. Kylmän sodan päättyminen viimeistään pakottaa uusimaan sanaston. Kapitalismi ja markkinatalous eivät ole sama asia. Nykyaikaisen sosialistisen ajattelun näkökulmasta kapitalismia on sellainen markkinatalous, jossa pääoman edut ja valta ovat hegemonisia ja sivuuttavat demokratian, sosiaalisen tasa-arvon ja solidaarisuuden. Kapitalismi ei ole neutraali sana, vaan pejoratiivinen käsite.

Sosialismin määritelmänä ei voida enää viime vuosisadan tapaan pitää tuotantovälineiden yhteisomistusta. Sosialismilla voidaan tarkoittaa vain poliittista filosofiaa, jonka lähtökohta ja perusta on kaikkien ihmisten oikeudellinen, poliittinen ja myös sosiaalinen tasa-
arvo. Katsomus perustuu modernin yhteiskunnan luonteeseen, jossa markkinat ja työnjako ovat tehneet ihmiset peruuttamattomasti ja täydellisesti toisistaan riippuvaisiksi.

Keynesiläisyys edes Galbraithin sille antamassa muodossa ei siis ole sosialismia, mutta keynesiläisyys on ilman muuta sosialistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan tehokas väline. Keynesiläisyyden merkitys korostuu tällä hetkellä maailmantalouden ollessa kriisissä, mutta pätee kauan sen jälkeenkin, kun maailma on nykyisestä kriisistään selviytynyt.

Galbraithin testamentti päättyy paikantamaan tulevaisuuden (jota siis elämme!) kaksi tärkeintä jännitettä. Toinen on jännite yhtäältä yksittäisten valtioiden sosiaalisen ja taloudellisen autonomian ja toisaalta laajemman taloudellisen integraation välillä.

Toinen jännite on ”hiljainen eikä aina edes aivan hiljainen sota alaluokan ja mukavasti elävien välillä”. Vaikka hän ei olisi kutsunut käsitteitään sosialistisiksi, Galbraith näki selvästi, että solidaarisuuden ja taloudellisen tasa-arvon vaatimusten ja niistä nousevan poliittisen yhteistyön vaatimuksen – jotka ovat nykyaikaisen sosialismin keskeisiä käsitteitä – on tämän päivän maailmassa oltava universaaleja.

Lamakausien ja ylikuumentuneen talouden vuorottelun maailmasta on mahdollisuus siirtyä kestävän ja vakaan talouden maailmaan. Se edellyttää maailman hallituksilta johdonmukaista, määrätietoista ja koordinoitua keynesiläisiin arvoihin sitoutuvaa talouspolitiikkaa.