Jussi Joentausta

”Hyvinvointivaltio on purettu ja köyhyydestä tehty bisnestä”

Köyhän elämä on täynnä paradokseja. Leipäjonossa seisojan ilmaista ruokakassia kadehditaan ja oikeastaan vain rikkaalla olisi varaa olla köyhä. Jera ja Jyri Hännisen köyhyys-pamfletti piirtää suomalaisesta köyhyydestä ja sen hoidosta niin karun kuvan, että kädet tekisi mieli ristiä. Jos pamfletistit lausuisivat iltarukouksen, se kuuluisi näin: Voi kunpa mikään kirjoittamamme ei olisi totta.

Luo köyhän niin kuin rikkahan

saa, joulu ihana!

Joulu saa, mutta kuinka ihana siitä muodostuu niille 600 000 suomalaiselle, jotka EU:n määritelmän mukaan ovat köyhiä?

Rikkailla ei ole enää Suomessa maksuvuoroa, heillä on valta, voima ja kunnia.

Kuntaliiton tilastojen mukaan Suomessa on 1,3 miljoonaa verovelvollista, jotka tienaavat alle 8 800 euroa vuodessa, siis 733 euroa kuukaudessa. Laittavatko he kystä kyllä ja lahjat kääröihin?

Köyhissä suomalaisperheissä elää 128 000 lasta. Millainen on heidän joulunsa? Kuin vanhassa joululaulussa Köyhän lapsen joulukuusi?

Osviittaa voi saada Jera ja Jyri Hännisen haastatteleman yksinhuoltajaäidin kertomuksesta.

ILMOITUS

Kahden kouluikäisen lapsen äiti ei syö joka päivä lämmintä ateriaa. Äiti tekee korviketoimintoja, jotta lapset eivät huomaisi, ettei hän syö.

– Äiti tinkii ruokamenoistaan, jotta voi hankkia lapsille kaiken välttämättömän. Samassa perheessä on jätetty menemättä syntymäpäiväjuhlille, koska ei ole ollut varaa lahjaan, kertoo Jyri Hänninen.

Synttärijuhlien väliin jääminen ei äkkiseltään kuulosta kovin kamalalta. Siihen kuitenkin kiteytyy köyhän elämä: köyhyys sulkee ulkopuolelle.

Ja mitä kauemmin köyhyys jatkuu, sitä vaikeampi köyhyydestä on nousta. Vaikeampi osallistua ja olla aktiivinen. Elämänpiiri pienenee pienenemistään ja väliin jäävät syntymäpäiväjuhlien lisäksi bussikortin ostaminen, hammaslääkärissä käynti, kahvikupillinen opiskelukavereiden kanssa, äänestäminen.

Tai lämmin ateria, kuten tarinan äidillä.

Menestymisen eetos
ruokkii häpeää

Jera ja Jyri Hännisen Barrikadi-sarjassa julkaistu Kallis köyhyys -pamfletti (WSOY 2008) syntyi vihasta epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.

Hyvinvointivaltio on purettu ja köyhyydestä tehty bisnestä, pamfletti julistaa alaotsikossaan.

Keskustelu köyhyydestä ja sen hoitamisesta on veljesten mielestä heilahtanut outoon ja huolestuttavaan suuntaan. On ollut rikkaiden verokapinaa ja oman onnensa seppä -henkeä ilmassa.

– Meitä on kyllästyttänyt jo muutaman vuoden tämä menestymisen eetos, joka vaivaa nyky-yhteiskuntaa, kertoo Jera Hänninen pamfletin kirjoittamisen motiiveista.

Media suoltaa menestystarinoita ja maailman superjulkkiset ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään muita ansioita kuin valtava varallisuus. Samaan aikaan köyhyys Suomessa syvenee.

– Hätkähdyttävintä on se, että Suomessa alkaa olla totaalista köyhyyttä, sanoo Jyri Hänninen.

– Ihmisillä on oikeasti huutava pula perusasioista.

Monet leipäjonoissa seisovat joutuvat arjessaan raadollisiin tilanteisiin, joita eliitin on vaikea käsittää.

– Useimmilla on lääkemenot aika suuret. Vaihtoehtona on ostaa ne lääkkeet ja jättää syömättä, tai ostaa lääkkeet ja tulla ruoan jakeluun, kertoo pamfletissa Myllypuron ruoanjakelusta vastaava vapaaehtoistyöntekijä Sinikka Backman.

Silti köyhyydestä ei puhuta. Se jää köyhän henkilökohtaiseksi häpeäksi.

Häpeä pitää
köyhän hiljaisena

– Häpeä on köyhiä yhdistävä ja siitä kauhistuttava tunne, että se on hyvin kokonaisvaltaista ja samalla tavoin kuin masennus, estää ihmisiä toimimasta, kuvailee Jera Hänninen.

Häpeän vuoksi harva suostuu puhumaan köyhyydestään omalla nimellään ja kasvoillaan.

– Moni on sisäistänyt, että köyhyys on oma vika. Epäonnistumisesta on vaikea puhua, on vaikea sanoa etten pysty elättämään perhettäni.

Köyhyyteen voi kuitenkin suistua kuka tahansa työttömyyden, oman tai puolison sairauden tai avioeron vuoksi tai vaikka saadessaan vammaisen lapsen. Häpeällistä?

– Köyhän häpeää myös ruokitaan, huomauttaa Jyri Hänninen.

– Mediakeskustelu keskittyy menestyjiin ja poliitikot ja etujärjestöt vihjailevat puheissaan köyhyyden olevan ihmisten omaa syytä. Myös toimeentulotuen hakuprosessit tähtäävät häpeän tunteeseen ja syyllisyyden etsintään.

Häpeä ajaa ihmisiä myös pikavippeihin, sanoo pamflettiin haastateltu lapsiperheiden köyhyyttä tutkinut Reetta Ruokonen. Hänen mukaansa sosiaalitoimistossa käymiseen on onnistuttu luomaan pitkä häpeän ja leimaamisen historia.

Ruokonen sanoo monien näkevän mieluummin nälkää kuin turvautuvan sosiaalihuoltoon eikä häpeän vuoksi haeta toimeentulotukea, vaikka siihen oltaisiin oikeutettuja. Pikavippejä otetaan pakollisiin menoihin, kuten ruokaan ja lääkkeisiin.

Vippien järkyttävän korkeat korot vain pahentavat tilannetta ja köyhyys syvenee.

Paavo Lipponen ja
rehelliset sadistit

Hännisten pamfletissa todetaan tuttu juttu: 90-luvun laman jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä sosiaalietuuksia alettiin jäädyttää ja samalla keskustelussa köyhyys alkoi muuttua ihmisten omaksi viaksi.

– Se oli aika pitkälle perinteisen vasemmiston kuolema ja se johti leipäjonojen kasvamiseen, sanoo Jera Hänninen.

– Se tapahtui ennen kaikkea Paavo Lipposen kahden hallituksen aikana, joissa Vasemmistoliittokin oli mukana.

Vasemmistoliitto, SAK ja demarit saavat pamfletissa täyslaidallisen päin kasvoja, koska ”kaksinaismoralismiin on puututtava kovalla kädellä”.

– Nämä tahot saavat pahinta pöllytystä, koska ne ovat perinteisesti kertoneet ajavansa huono-osaisten asiaa ja ihmiset ovat luottaneet siihen. Kuitenkin harjoitettu politiikka on ollut toista, Jyri selittää.

– Rehellistä sadistia on helpompi ymmärtää. Se on kärjistystä, mutta ei kai kukaan edes odota, että EK:n tai kokoomuksen poliittinen tehtävä olisi pelastaa köyhiä, jatkaa Jera, mutta toivoo kuitenkin vasemmiston ryhdistäytyvän.

Veli yhtyy toiveeseen, mutta on pessimistinen.

– Vasemmisto on hunningolla. Se on ollut pihalla oikeastaan jo 1990-luvun alusta lähtien. Tuntuu, ettei oikein tiedetä, mitä on vasemmistolaisuus 2000-luvulla.

– Valitettavasti en näe, että vasemmistopuolueiden tämän hetkiset johtajat ovat niitä visionäärejä, joiden johdolla nousisi uusi vasemmisto.

Köyhyys on
hyvä bisnes

Joulukuun alussa Ylen uutiset kertoivat yhä useamman suomalaisen joutuvan panttaamaan omaisuuttaan velkojen maksamiseksi.

Suomen suurimmassa panttilainaamossa, Helsingin Pantissa, lainoja on myönnetty loppuvuonna 20 - 30 prosenttia enemmän kuin viime syksynä. Yhä harvempi kuitenkaan kykenee maksamaan velkaansa ja lunastamaan panttinsa takaisin.

Pienyrittäjät panttaavat tavaraa saadakseen laskut maksettua, kun tilaukset ovat taantuman vuoksi vähentyneet. Yksityiset ihmiset vievät kaniin omaisuuttaan, jotta joulusta selviäisi kulutusyhteiskunnan vaatimusten mukaan. Tai jotta selviäisi vuokrasta, ruokakaupasta, yllättävistä lääkemenoista.

Jyri Hänninen antaa sijoitusvinkin.

– Näin laman kynnyksellä perintätoimistoihin ja luottotietorekisterejä ylläpitäviin yrityksiin kannattaisi sijoittaa. Niillä tehdään paljon rahaa. Ja se raha revitään köyhimpien kukkaroista.

Vielä 1980-luvulla yritykset, yhteisöt ja kunnat hoitivat itse perintänsä ja siinä noudatettiin humaaneja periaatteita. Ulkoistamisvimma koski kuitenkin myös perintää ja sen ansiosta perintätoimistot ovat nyt kukoistavia rahantekokoneita.

Perintätoimistot eivät laskuta asiakasyrityksiään. Ne saavat vain tiedot maksamattomista laskuista ja oikeuden periä niitä ihmisiltä. Omat kulut ja yrityksen voiton perintätoimistot keräävät hillittömillä perintäkuluilla, köyhiltä.

Jos laskua ei edelleenkään kykene maksamaan sen kasvaessa hurjaa vauhtia, toimittaa perintätoimisto sen pikavauhtia käräjäoikeuteen. Tästä seuraa maksuhäiriömerkintä, joka on viimeinen naula köyhän arkkuun.

Silloin köyhyys käy todella kalliiksi.

Vain rikkaalla
varaa köyhyyteen

Merkintä luottotiedoissa on tämän päivän keltainen tähti rinnassa.

– Maksuhäiriömerkinnän hinta on liian kova. Se sulkee ihmiseltä liikaa mahdollisuuksia pois. Alkaen asunnosta, sanoo Jyri Hänninen.

Vuoden 2008 alussa Suomen Asiakastiedon rekisterissä oli 309 000 ihmistä, joilla oli maksuhäiriömerkintä. Nämä ihmiset tuskailevat asuntoa etsiessään, hankkivat puhelin- ja internetliittymän sukulaistensa tai tuttaviensa nimellä ja toivovat, ettei heidän asuntonsa pala, sillä kotivakuutusta heille ei myönnetä.

Ns. sosiaalista asuntotuotantoa harjoittavat VVO ja Sato eivät hevillä myönnä asuntoa luottohäiriöiselle hakijalle. Yksityisillä vuokramarkkinoilla puolestaan välityspalkkiot ja yli tonnin takuuvuokrat ovat monelle täysin mahdottomia.

Maksuhäiriöt tulevat vastaan kaikkialla. Helsingin Sanomat kertoi kesällä 2007 pankkien luokittelevan henkilöasiakkaitaan heidän luottokelpoisuutensa perusteella. Luokittelun avulla pankki hinnoittelee rahansa.

Huonoon B-ryhmään kuuluva asiakas maksaa lainastaan suurempaa korkoa kuin parhaaseen A-luokkaan kuuluva rikas, joka saa rahansa halvemmalla.

Köyhä maksaa kaikesta enemmän.

Kolmannen polven köyhät
hyvinvointivaltiossa

Suomalainen köyhyys paitsi syvenee, myös periytyy entistä useammin.

– Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa juuri se on pyritty estämään, huomauttaa Jyri Hänninen.

Aivan kokonaan suomalaista hyvinvointivaltiota ei Hännisten mielestä ole vielä tuhottu, mutta sen byrokratiamyllyssä pätevät viidakon lait; vain vahvat saavat sen, mikä heille kuuluu.

– Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa pärjäävät vielä ne, jotka osaavat ja jaksavat pitää puolensa, tapella oikeuksistaan. Siinä mielessä hyvinvointivaltio toimii huonosti, että senhän pitäisi auttaa juuri niitä, joilla on omat keinot loppu, omat voimat loppu, sanoo Jyri.

Rahakin periytyy, mutta ei Hännisiä kenenkään rikkaus ota pattiin; vaurastua saa.

– Sitten tulee tietenkin kysymykset siitä, miten rikkaita verotetaan, tuloja tasataan ja ylläpidetään hyvinvointipalveluja. Siitä muodostuu se tietty sosiaalinen koheesio yhteiskunnassa.

– Kaikkein kovimpien tuloerojen maat eivät ole kellekään mukavia paikkoja asua, ei edes niille rikkaille. Rikkaiden etu on, että kaikkein huono-osaisimmista pidetään huolta.

Akateemiset ja
keskiluokkaiset köyhät

Köyhyys on ”keskiluokkaistumassa”, varsinkin pääkaupunkiseudulla, sanovat Hänniset.

Muun muassa Helsingin Sanomissa työskennellyt kolmen lapsen isä Jyri Hänninen toimii tällä hetkellä kustannustoimittajana WSOY:ssä.

Isoveli Jera on koulutukseltaan teologi. Hänen pestinsä Näkövammaisten keskusliiton kulttuurisihteerinä päättyi juuri.

Jeran esikoisromani Harakkapoika (2006) käsitteli sekin rahaa ja sen puutetta, yrittäjäperheen konkurssin kautta. Tarinan rungon Hänninen poimi omasta elämästään.

Mitään kroisoksia veljekset eivät ole, mutteivät köyhiäkään. Opiskelijan köyhyyttä on koettu, muttei mitään sellaista mitä heidän pamflettia varten haastattelemansa ihmiset; vuosikausia jatkuvaa, totaalista köyhyyttä.

– Opiskelijoiden köyhyyttä on pidetty väliaikaisena, elämänvaiheeseen kuuluvana ilmiönä, mutta varsinkin humanistisella alalla työllisyysnäkymät ovat niin huonot, että tulevaisuudessa Suomessa on varmasti maailman koulutetuimmat köyhät, huomauttaa Jera.

– Erilaisten valtion tuottavuusohjelmien ja ovella kolkuttava laman takia tilanne tulee todennäköisesti huononemaan, Jyri lisää.

– Kun teollisuuden työpaikat vähenevät, katseet käännetään palvelusektorin puoleen, mutta palveluala on vähän muutakin kuin menestyviä konsulttifirmoja. Monet Pamilaiset ovat tilanteessa, jossa palkalla ei tahdo tulla toimeen.

Erityisen hankalaa on yksineläjillä ja yksinhuoltajilla.

– Mantra siitä, että työ on parasta sosiaaliturvaa on varsinkin pääkaupunkiseudulla typerä. Me haastattelimme ihmisiä, jotka tekevät kahta, jopa kolmea työtä ja ovat silti köyhiä.

– Vuokrat ovat yksin asuvalle suorastaan mahdottomia, sanoo Jera, ja ihmettelee onko ihmisarvoista elämää tehdä ympäripyöreää päivää, jotta voi maksaa vuokran 20 neliön asunnosta, jossa käy vain nukkumassa?

Rikas, rakas, köyhä = varas

Pamflettia kirjoittaessaan veljekset törmäsivät asioihin, joita eivät olleet uskoa. Kuten että pankkialalla luottotietojen tarkistaminen ulottuu siivoojiin asti.

– Haastattelemamme tyttö ei päässyt siivoamaan Mannerheimintien Aktiaa, koska hänellä oli luottotiedoissa merkintä.

Köyhä tuo pankkisaliin vain kuraa, eikä häntä päästetä edes siivoamaan omia sotkujaan.

– Myöskään yksityiskoteja ei pääse siivoamaan, koska jos sinulla on maksuhäiriö, olet potentiaalinen varas, sanoo Jera, hyytävää ironiaa äänessään.

– Tavallaan positiivinen yllätys oli se, etteivät viina ja köyhyys ole niin sidoksissa. Alkoholi on keskiluokan ongelma, sanoi yksi haastateltava, ja siksi siitä puhutaan.

– Köyhät ovat hyvin tavallisia ihmisiä, eivät mitään rapajuoppoja. Enkä nyt tarkoita, etteikö rapajuopostakin pitäisi pitää huolta.

Sekin yllätti miten erillään eliitti on tavallisesta arjesta.

– Kuten Matti Vanhanen itsekin sanoi haastattelussaan, hän ei voi virka-auton takapenkiltä sanoa tietävänsä, mitä on suomalainen köyhyys.

Pamfletti muistuttaa, kuinka Vanhanen sai hetkellisen kosketuksen köyhyyteen seurustellessaan yksinhuoltajaäiti Susan Kurosen kanssa. Nimensä sittemmin Ruususeksi muuttanut nainen kertoo kirjassaan Pääministerin morsian loukkaantuneensa, kun ”Matti oli jossain maininnut kahden pienyrittäjän tulevan niukasti toimeen 120 000 eurolla vuodessa”.

Ruusunen elättää 23 000 euron tuloillaan nelihenkisen perheensä, Vanhasen tulot ovat noin 12 000 kuukaudessa. Tulot eivät kuitenkaan ole koko totuus, sillä pääministerille tarjotaan työn puolesta ja aina kaikkein parasta.

Ei ole ihme, ettei eliitillä ole käsitystä, mitä esimerkiksi ruoan hinnannousu köyhille tarkoittaa.

Leipäjonossa on
oltava nöyrä

Maaliskuussa 2008 Jera Hänninen seurasi Myllypuron leivänjakelupisteen toimintaa vanhan tehdaskiinteistön takapihalla. Politiikasta puhuminen ei jonon asiakkaita kiinnosta, siellä keskitytään hengissä pysymiseen.

Myllypurossa kuuli karuja tarinoita.

– Jonoihin kohdistuu myös kyttäämisen meininki, varsinkin pienemmillä paikkakunnilla, yleisönosastolla kirjoitetaan, että joku lähti autolla ruokaa hakemasta, ettei köyhällä voi olla autoa.

– Kun mietitään vaikkapa jotain itä-suomalaista teollisuuskaupunkia, kuten Imatraa, siellä on kolme pienen pientä keskustaa ja niiden väliset matkat parikymmentä kilometriä. Joukkoliikenne toimii huonosti. Pakkohan siellä on olla auto.

Niin, silloinen kokoomuksen meppi, Finanssialan keskusliiton tuleva toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppihan saneli taannoin ääneen aika tiukat rajat sille, mihin köyhällä on oikeus. Kahvi ja tupakka eivät niihin oikeuksiin muun muassa kuuluneet. Mitä köyhällä saa olla?

– Jokaisella ihmisellä pitää olla asunto, mahdollisuus syödä lämmin ateria päivittäin, mahdollisuus hankkia lääkkeitä silloin kun niihin on tarvetta, joskus uusia vaatteita. Matkapuhelinliittymä alkaa olla välttämättömyys.

– Ilman näitä olet aika lailla syrjässä yhteiskunnasta. Myöskin mahdollisuudet parantaa tilannettaan ovat silloin heikot, toteaa Jyri Hänninen.

– Monessa tapauksessa helpoin ja yksinkertaisin lääke lievittää köyhyyttä on raha. Eli niiden sosiaalietuuksien korottaminen, jotka ovat junnanneet toistakymmentä vuotta paikallaan. Byrokratialoukkoja on purettava ja tehtävä esimerkiksi toimeentulotuen hakemisesta vähemmän nöyryyttävä prosessi. Nämä keinot auttaisivat jo monia ihmisiä.
– Olen pessimistinen; kun kymmenen lihavan vuoden aikana sosiaaliturvaan ei juuri tehty parannuksia, tuskin niitä tulevina laihoinakaan vuosina tehdään.

Missä köyhä
värjöttää

Haastattelupäivä on harmaa ja kostea, niin kuin Helsingin joulukuu tuppaa olemaan. Kylmä tuuli hönkii vaatteiden läpi.

Helsingissä elää puolet Suomen noin 7500 asunnottomasta. Ne, jotka ovat kadulla, etsivät tällaisina päivinä raitiovaunuista ja metroasemilta hetkellistä suojaa viimaa vastaan.

Vaasanaukion laidalla panttilainaamon ovi käy tasaisesti. Nuori maahanmuuttajaäiti pienen tyttären kanssa tulee ulos, keski-ikäinen mies toppatakissaan menee sisään.

Panttilainaamossa ei kysytä luottotietoja, ainakaan vielä.

Missä köyhä värjöttää,

hänkään nyt ei unhoon jää,

yössä itkevälle

päivä koittaa jälleen.

Oi, saapuos joulumme, oi!

(Zacharias Topelius: Joulu

saapuu portin luo )