Jarmo Lintunen

Jussi Särkelä patistaa pohtimaan yhteisöjen tilaa

Mielenterveystyön ammattilainen Jussi Särkelä väittää, että koulusurmia puitaessa on korostettu liikaa yksilöpsykologiaa. Särkelä etsisi syitä ennemmin yhteisöllisistä rakenteista. Hänen mielestään nuoret eivät tarvitse lisää psykologeja vaan enemmän aikaa ja yhteisöllisyyttä ja vähemmän suorittamista.

Koulumurhat-pamfletin (WSOY, Barrikadi-sarja, 2008) kirjoittanut Jussi Särkelä on tehnyt pitkän järjestöuran mielenterveystyön ja kuntoutuksen parissa. Hän on ollut varsinkin Mielenterveyden Keskusliiton kantava voima. Taustastaan huolimatta hän on sitä mieltä, että Jokelan ja Kauhajoen koulumurhien yhteydessä mielenterveydestä on puhuttu liikaa. Erityisesti Jokelan jälkeen se nousi vahvasti esille.

– Kaikki joutuivat paniikkiin. Oli helppo takertua ajatukseen, että ampuja oli mielenterveyshäiriöinen. Ensimmäisenä nostettiin esille masennus. Ampujan sanottiin olleen depressiivinen, kertaa Särkelä.

Jälkeenpäin ilmeni, ettei itsensä ja kahdeksan muuta ihmistä surmanneella Pekka-Eric Auvisella ollut koskaan todettu masennusta. Eikä se todennäköistä olisi ollutkaan, koska masentuneen ihmisen toimintakyky laskee.

– Hän ei tahdo saada aikaiseksi sitäkään mitä normaalisti arkipäivänä saati uusia aktiviteetteja ja operaatioita, kuten että ryhtyisi ampumaan ihmisiä, Särkelä selittää.

Hän ihmettelee, kuinka siitä huolimatta jopa psykologit ja psykiatrit menivät harhaan ja puhuivat masennuksesta. Lievä paniikkihäiriö Auvisella oli kyllä todettu.

ILMOITUS

– Kysyisin vähän humoristisesti, oletteko joskus kuulleet psykiatrista, joka ei anna diagnoosia, Särkelä kommentoi.

– Olettamukseni on, että koulukaverit yksinkertaisesti vain tympivät häntä. Se on sitten diagnosoitu paniikkihäiriöksi. Ja vaikka hänellä olisi paniikkihäiriö ollutkin, sehän ei missään tapauksessa vielä laukaise ampumista.

Psykologisointi
on poliittista

Yksilöselitykset ovat ajallemme muutenkin hyvin ominaisia. Särkelä käyttää pamfletissaan termiä psykokulttuuri. Haastattelussa hän puhuu mieluummin psykologisoinnista, joka on helpommin ymmärrettävä käsite. Hän valaisee ilmiötä kuvitteellisella tarinalla sen synnystä.

– Kun suunniteltiin tehtaaseen liukuhihna, tehtailija päätti kutsua psykologin kertomaan, miten olosuhteista tehdään sellaiset, että ihmiset olisivat mahdollisimman tehokkaita.

– Sitten työntekijät alkoivat koota transistoriradioita. Ajan mittaan yhdelle ja myöhemmin muutamalle transistoriradio kasvoi päähän. Tehtailija palkkasi kaksi uutta psykologia. Ensimmäinen näki, että päässä on radio. Kun ihminen on tehnyt yksitoikkoista työtä päivästä toiseen, hänelle alkaa muodostua päähänkin radio. Psykologi näki siis syyksi yksitoikkoisen työn.

– Toinen psykologi ei nähnytkään päässä radiota vaan trauman ja rupesi käsittelemään traumoja. Ja silloin jokaisesta ihmisestä löytyy mieletön määrä mörköjä. Se vatvominen ei lopu koskaan.

Tarina kertoo Särkelän mukaan siitä, miten poliittista psykologisointi on: sillä peitetään yhteiskunnallisia olosuhteita.

– Jokainen terapeutti, joka kiinnittää huomiota vain yksilöön, häivyttää saman tien yhteiskunnallisen näkemyksen.

Ajankohtaisena esimerkkinä Särkelä kertoo viime kesänä julkaistusta tutkimuksesta, jonka mukaan joka kolmas varusmies tarvitsee psykologin palveluja. Syiksi mainittiin koti-ikävä, rahapula, tyttöystävän ikävöinti ja pelko että tyttöystävä käy vieraissa.

– Aivan samat ongelmat oli minulla, mutta perkele kun en silloin hoksannut, että se onkin mielenterveysongelma, Särkelä irvailee.

– Koko ajan raivataan enemmän ja enemmän tilaa psykoammattilaisille. Kaivellaan psykologin kanssa, miltä tuntuu, jos se tyttö käykin vieraissa sen sijaan, että kundi miettisi, onko Puolustusvoimilla mitään mielekästä tehtävää, miksi olen täällä ja mikä on yhteiskunnallinen roolini.

Särkelän mukaan psykokulttuuri käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen saadakseen lisää rahaa ja virkoja. Myös Jokelan tragediaa seuranneen psykologisoinnin ja kriisiavun hän näkee osittain tässä valossa.

Yhteisöt ovat
rapistuneet

Mistä suunnista koulutragedioiden selityksiä sitten pitäisi etsiä? Särkelä painottaa yhteisöllisyyden murentumista, joka nousikin vahvasti keskusteluun syyskuisen Kauhajoen murhenäytelmän jälkeen. Sitähän ei voitu Jokelan tavoin enää selittää yksittäistapaukseksi.

Särkelä taustoittaa asiaa palaamalla muutamia vuosikymmeniä taaksepäin. Silloin kukoistivat maamiesseurat, nuorisoseurat, porvarilliset ja työväen urheiluseurat, kansalaisopistot, työväenyhdistykset, työväen sivistysjärjestöt ja niin edelleen. Helsingissä erityisesti nyrkkeilyllä oli suuri kasvatuksellinen merkitys.

Nämä kaikki on Särkelän mukaan käytännössä menetetty. Ne eivät enää yhdistä ihmisiä entiseen tapaan.

– Siinä vaiheessa, kun yhteiskuntarakenne lähti muuttumaan 1960-luvun puolenvälin paikkeilla, ihmiset lähtivät opiskelemaan maalta kaupunkeihin ja tuli ulkoisia ärsykkeitä eli markkinoiden tuoma tarjonta, niin yhteisöt alkoivat rapistua. Siihen ei kukaan osannut kiinnittää huomiota.

Sosiaalipolitiikkaa tehtiin Särkelän mukaan vain yksilöitä ajatellen. Mietittiin kyllä, mitä yksinhuoltajat tai korkeakouluopiskelijat tarvitsevat.

– Mutta eivät yksinhuoltajat ole mikään yhteisö, se on sosiaaliryhmä. Kukaan ei ole ajatellut, mitä tapahtuu yhteisöille. Ne ovat vahingossa päässeet rapautumaan.

Särkelä ei usko, että ”maitolaiturikulttuuriin” voitaisiin palata, mutta hän vaatii keskustelua ja selvityksiä siitä, mitä yhteisöille on tapahtunut, millaisia ovat tämän päivän yhteisöt ja mitä pitäisi tehdä, jotta ne voisivat paremmin.

Politiikalla puitteet
yhteisöllisyydelle

Poliitikot pääministeri Matti Vanhasta (kesk.) myöten puhuivat Kauhajoen jälkeen yhteisöllisyyden tarpeesta, mutta asia ei näytä edenneen puheita pitemmälle. Särkelä sanoo, ettei varsinaisia tekoja voi vielä vaatiakaan, koska aihepiiristä ei ole riittävästi tietoa. Hän esittää pamfletissaan, että hallitus perustaisi monivuotisen akateemisen tutkimusryhmän analysoimaan yhteisöjen tilaa. Neuvottelukunta sijoitettaisiin pääministerin kansliaan, ja ryhmän suositusten perusteella ryhdyttäisiin tarvittaviin toimenpiteisiin.

Jotain voitaisiin silti tehdä hetikin: pienentää oppilasryhmiä ja lisätä henkilökuntaa kouluissa sekä mahdollistaa sosiaaliturvaa parantamalla lasten ja lähiyhteisöjen parempi huomioiminen, Särkelä visioi.

Porvarilliset poliitikot ovat yhteisöllisyydestä puhuessaan sysänneet vastuun tavallisille ihmisille. ”Yhteisöllisyyttä ei voi ulkoistaa julkiselle sektorille”, on valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) lausunut.

Särkelän mukaan vastuu kuuluu sekä ruohonjuuritasolle että poliittiselle koneistolle.

– Kyllä se lähtee poliittisesta päätöksenteosta sikäli, että yhteisöllisyydelle täytyy olla olemassa puitteet.

Särkelä mainitsee esimerkkinä julkisessa hallinnassa olevat rakennukset, kuten koulut, jotka ovat iltaisin tyhjillään lukkojen takana samalla kun ihmiset etsivät toimintatiloja. Käyttäjien kun pitäisi maksaa niistä täysi markkinavuokra.

– Kun uusliberalistinen politiikka on tehnyt kaikesta tulosvastuullista ja hakee rahassa mitattavaa vastikkeellisuutta, se ehkäisee jo sinänsä yhteisöllisyyden käyttöä.

”Sopeutuminen
olisi kauheaa”

Koulumaailmassa Särkelä kritisoi liiallista suorituskeskeisyyttä. Suomalaisten menestymistä oppimistuloksia mittaavissa PISA-tutkimuksissa pitäisi hänen mielestään ylpeilyn sijasta jopa vähän hävetä, koska sirpaletiedon hyvän perillemenon kääntöpuolena ovat liialliset suorituspaineet.

– Sanotaan, että 20–25 prosenttia koululaisista tarvitsee mielenterveyspalveluja. Eivät he niitä tarvitse, vaan enemmän aikaa, enemmän yhteisöllisyyttä ja vähemmän suorittamista.

Opettajille tulisi Särkelän mielestä antaa jatko- ja täydennyskoulutusta yhteisöllisyyteen kasvattamisessa.

– Niin sanottu mielenterveyspalvelujen tarve ja koulukiusattujen määrän lisääntyminen ovat merkkejä siitä, että yhteisöt toimivat äärimmäisen huonosti.

Nuorten monenlainen kapinointi, tietysti Jokelan ja Kauhajoen kaltaiset ääri-ilmiöt pois lukien, on Särkelän mielestä tervetullutta.

– Sehän se vasta kauheaa olisi, jos kukaan ei reagoisi tätä suoritussysteemiä vastaan vaan kaikki sopeutuisivat siihen.

Kaupunkikulttuurissa Särkelä on jo pitkään ihaillut graffitintekijöitä, skeittareita ja talonvaltaajia, jotka ovat luoneet omanlaistaan yhteisöllisyyttä.

– Tällaisia me tarvitsemme. Ne toimivat merkkeinä tai mittareina siitä, että aivan kaikki ei ole kunnossa.

– Minusta ei koskaan ole ollut töhrijäksi, ikävä kyllä. Toivon, että Koulumurhat-kirjani olisi minun graffititöhryni, joka herättää keskustelua puolesta tai vastaan.