Sirpa Koskinen

Veriruusujen kirjoittaja Anneli Kanto:

– Naiskaartilaisten kannalta sisällissota oli tyttöjen vapaussota. Naiset halusivat olla vapauttamassa työväkeä sorron alta, mutta samalla he halusivat tasa-arvoista asemaa miesten rinnalla.

Tampereen ja Valkeakosken naiskaartilaisista kertovan Veriruusut -romaanin kirjoittaja Anneli Kanto sanoo, että vuoden 1918 sodassa taistelleen naiskaartin radikaalisuus on vaikuttavaa.

– Se oli selvästi varhaisfeminismiä.

Tässä onkin yksi syy, miksi Kanto ryhtyi kirjoittamaan historiallista romaania punaisten joukossa taistelleista naisista tai oikeastaan tytöistä, sillä monet heistä olivat vain 15-kesäisiä, kun he vallankumouksen hurmoksessa leikkauttivat tukkansa lyhyiksi, vaihtoivat hameen housuihin ja heittivät aseen olalle.

– Halusin antaa äänen radikaaleille esiäideillemme ja kertoa heidän tarinansa, Kanto sanoo.

Muutakin sanomaa kirjalle löytyy. Kanto on halunnut näyttää, mitä väkivallan käyttö tekee ihmiselle.

– Ja nyt jälkikäteen huomaan vielä yhden: teot, hyvät tai pahat, ovat aina ihmisen tekemiä, ei minkään koneiston. Telottaja on aina ihminen, hän lisää.

ILMOITUS

Tutkimukset
mahdollisti

Kanto kertoo, että naiskaarti -aihe on kiusannut häntä jo pari vuosikymmentä.

– Ollessani toimittajana Kansan Uutisissa kävin usein Kansan Arkistossa, jossa minulle valkeni, että punakaartissa on ollut aseellisia naisia.

Aihe kiinnosti, mutta silloin naistaistelijoista ei ollut tietoa saatavilla.

– Ensimmäisen historiallisen romaanini jälkeen ajattelin, että ehkä uskaltaisin tarttua aiheeseen, varsinkin, kun nyt asiasta oli jo tutkimuksiakin.

Kannon esikoiskirja Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ilmestyi viime vuonna.

Veriruusuissa seurataan naiskaartilaisten koettelemuksia Tampereen ja Valkeakosken taisteluissa. Kannon luomat naishahmot ovat tehdastyöläisiä, jotka tahoillaan taistelevat viimeiseen asti ja päätyvät sitten, kun valkoiset ovat päässeet niskanpäälle kuka vankileirille, kuka pyssynruuaksi. Yksi pääsee pakoon itsensä Verneri Lehtimäen mukana.

Tampereen kirjailija valitsi romaaniin tapahtumien pääpaikaksi monestakin syystä. Ennen kaikkea tietysti siksi, että kaupunki oli kapinan keskiössä, mutta myös, koska hän itsekin on tamperelainen ja monet legendat aiheesta kuullut.

– Ja se siksi, että naiset jäivät viimeisenä puolustamaan raatihuonetta, Kanto lisää.

Valkeakoski pääsi mukaan, koska siellä naiskaartilaisten kohtalo on erityisen traaginen.

– Valkeakoski kiehtoi siksikin, että se on yhden tehdaslaitoksen hallitsema pikkupaikkakunta, jossa väestö jakautui hyvin mustavalkoisesti työläisiin ja herroihin. Työväki seisoi kokonaisuudessaan vallankumouksen takana toisin kuin Tampereella.

Armotonta söhellystä

Kanto ei nosta kuvaamiaan feminismin esitaistelijoita mitenkään jalustalle, onneksi, vaan kuvaa heitä varsin ronskisti, heikkoina ja vahvoina. Ehkä toisinaan pilkekin silmäkulmassa.

Rankemman kohtelun saa punakaartin miehinen johto, jota romaanissa edustavat Lehtimäen lisäksi muun muassa Tuomas Hyrskymurto.

Kanto kertoo, että taustatyössä hän järkyttyi siitä armottomasta söhellyksestä, jota punainen puoli harjoitti koko ajan.

– Liikkeelle kyllä lähdettiin idealistisesti. Vallankumousjulistus oli hyvin demokraattinen: että jos te toverit havaitsette, että emme oli sopivia, vaihtakaa meidät.

Mutta pian paljastui touhun amatöörimäisyys.

– He osasivat järjestötoiminnan, mutta eivät kapinan johtamista.

Toisen järkytyksen lähdeaineiston penkomisessa kirjailijalle aiheutti rappion nopeus.

– Ensin lähdettiin hurmiolla liikkeelle. Vähän myöhemmin jo karattiin, varastettiin, jätettiin toiset maksamaan. Se oli karmeaa luettavaa.

Näistä huomioista huolimatta romaanin kuvaamat kapinajohtajatkin noudattavat historiallista esikuvaansa.

– Olen yrittänyt kuvata ihmiset isoilla linjoilla sellaisina kuin he ovat olleet todellisuudessakin. Heidän yksittäiset puheensa ja tekonsa ovat fiktiota.

– Mutta kyllä Hyrskymurto todella varasti ja oli muutenkin melkoinen. Lehtimäki taas oli kova ja häikäilemätön, mutta myöskin hyvä sotapäällikkö, Kanto selvittää.

Kiitollisuuden
velassa

Kannon romaani tukeutuu vahvasti tuoreisiin tutkimuksiin. Kirja onkin herättänyt keskustelua historian tutkimuksen ja historiallisen romaanin välisestä yhteydestä. Vohkiiko kirjailija hyvät aiheet historioitsijoilta?

Asian on nostanut esille muun muassa kotimaisen kirjallisuuden professori emerita Liisi Huhtala. Hänen mukaansa (Viikko-Kaleva 21. 11.) historiallisella romaanilla on omituinen taipumus kiehnätä tutkimuksen kylkeen. Hän myös oudoksui lähdeluetteloita romaaneissa. Sellainen löytyy Veriruusuistakin.

Kanto myöntää, että toisaalta lähdeluettelo romaanissa onkin outoa.

– Mutta toisaalta: en halua olla henkinen varas. Olen kiitollisuuden velassa tutkijoille siitä, että he ovat istuneet vuosikaudet arkistoissa, kaivaneet ne tiedon rippuset ja tehnyt ne tutkimukset. Niiden ansiosta minä voin popularisoida siitä eteenpäin.

– Tämän vuoksi kirjani lopussa on lähdeluettelo, ei suinkaan siksi,että leuhkisin, että olen lukenut kaikki nämä kirjat.

Fiktiota
ja faktaa

Ylen TV1:llä on juuri päättynyt kuusiosainen Kekkosesta ja suomettumisesta kertonut sarja Piru ja peijooni, jonka käsikirjoittaja Kanto on.

Teatteri Avoimissa Ovissa pyöri viime talvena Kannon ja Heini Tolan käsikirjoittama näytelmä Fredrika Runebergista.

Myös näissä molemmissa töissä fakta ja fiktio kulkevat käsi kädessä, tosin kaikissa hiukkasen eri tavoin.

– Kyllä, faktan ja fiktion sekoittamisesta on tullut leipätyöni, Kanto nauraa.

Historiallisten tarinoiden kertomisessa teatteri, kirja ja televisio ovat hyvin erilaisia välineitä. Teatteri kestää Kannon mukaan mielikuvitusta, abstraktiutta ja fantasiaa parhaiten.

Toisessa ääripäässä on televisio. Se vaatii konkreettista ja realistista käsittelyä.

– Teatteri taas kestää huonosti faktaa. Proosa kestää sitä parhaiten, siellä on myös eniten tilaa ajankuvan kertomiselle, Kanto vertailee.

Pirun ja peijoonin vastaanotto yllätti Kannon.

– Jos suomettumisilmiö pitää tiivistää kolmeen henkilöön, se tarkoittaa, että toisaalta vedetään mutkat suoriksi ja toisaalta jyrkennetään mutkia.

– Ajattelin, että joku pillastuu, mutta aika on nyt eri eikä aihe enää herätä suuria intohimoja.

Veriruusujen vastaanottoa Kanto on käynyt haistelemassa muutamissa kirjailijatapaamisissa. Niistä yksi järjestettiin joku aika sitten Valkeakoskella.

Paikalla oli niitä, jotka ovat tunnistaneet isomummonsa ja -tätinsä kirjasta. Paikalla oli myös intohimoisia historian harrastajia, joiden kanssa kirjailija väitteli historiallisista faktoista.

Valkeakosken naiskaartilaisten viimeisen yön tapahtumista on kahdenlaista tietoa. Toiset puhuvat raiskauksista, toiset kieltävät ne. Eräät valkeakoskelaiset paikallishistorian harrastajat katsovat, että kaikki tytöt olisivat kuolleet taisteluissa tai matkalla sinne.

– Sanoin heille, että romaanikirjailija tietysti valitsee sen dramaattisemman vaihtoehdon.

Nyt Kannolla ei ole työn alla historiallista teosta vaan nykyaikaan sijoittuva näytelmäteksti. Enempää kirjailija ei vielä paljasta.