Kansallisteatteri/Vertti Teräsvuori

Kansallisteatteri, Omapohja: Maria Kilpi: Harmin paikka. Ohjaus: Minna Nurmelin, Lavastus ja puvut: Kati Lukka. Rooleissa: Anja Pohjola, Emilia Sinisalo.

Maria Kilven Harmin paikka on eräänlainen sukupolvinäytelmä. Karjalaisen naisen tyttärentytär haluaa tietää mummonsa kokemuksia sodan ajalta; millaista oli lähteä pois kotoa evakoksi, oliko pakomatka rankka, millaista oli ennen Karjalassa. Hän ei pysty oikealla tavalla kysymään, eikä mummo tahdo kertoa mitä tyttö haluaisi.

Tärkeintä on seurata säätä. Se pitää ajassa kiinni.

Tyttö on tullut mummon luo joulun viettoon. Muita perheessä ei ole. Vihjaistaan, että he ovat kuolleet ja kadonneet. Mutta isoisän haudalle meneminen on suuri asia.

Haudalla mummo alkaa muistella miestään, sitä tyttö ei halua kuulla, hänellä on kylmä. Hän metsästää toisenlaisia asioita kuin papan kröhää ja keuhkosyöpää.

ILMOITUS

Tyttö haluaa seikkailua, historian siipien havinaa. Mummo ei tajua eläneensä historiallisia käännekohtia. Ne ovat olleet osa hänen arkeaan. Evakkoreissuakaan hän ei tehnyt, koska oli ”silloin puotipuksuna Helsingissä”.

Harmin paikka on suomalainen tarina siinä mielessä, että meidän on vaikea puhua keskenämme ns. tärkeistä asioista. En muista koskaan puhuneeni äitini kanssa hänen menneisyydestään. Luurangot jäivät kaappeihin, ja sinne mätänevät.

Mamman (isotätini) kanssa kyllä puhuin menneistä, ja luulenkin että yhden sukupolven yli on helpompi keskustella.

Merkittävää on
se mitä ei sanota

Kilven näytelmässä mummo ja tyttö ovat liian läheisiä. Heillä ei ole muuta perhettä, heitä on kohdannut suuria menetyksiä, ja vain isoisä-vainajasta saatetaan puhua, vaikka tyttö ei halua puuttua siihenkään.

Harmin paikka on näytelmä, jossa merkittävintä on se mitä ei sanota. Puhumattomat asiat ovat harmaana varjona kahvinkeiton ja säätilan tarkkailun taustalla. Ankean oloinen lavastus korostaa apeutta. Mielenkiintoinen, joskin hiukan sekava on ratkaisu heijastaa näyttämölle filminpätkiä, jotka saattavat valottaa päähenkilöiden elämää.

Kaikesta huolimatta mummo ja tyttö rakastavat toisiaan, vaikka eivät koskaan käyttäisi rakastaa-sanaa. Ehkä he tulevaisuudessa löytävät tavan puhuakin toisilleen.

Harmin paikka vaatii taidokkaat näyttelijät ja sellaiset Omapohjassa on. Emilia Sinisalo on epävarma ja mummon ruokahössäämisestä kiusaantunut tyttö, joka haluaisi mummon kertovan, mutta on kuitenkin liian lapsellinen ymmärtääkseen, milloin mummo haluaa jotain kertoa.

Anja Pohjolan mummo on myös kiusaantunut. Hän tietää mitä tyttö häneltä haluaa, mutta hän ei usko että vanhoilla asioilla olisi kauheasti merkitystä. Ja kun aletaan kaivella vanhoja, joudutaan lähelle kipupisteitä, ja niitä on vältettävä kaikin keinoin.

Harmin paikka on herkkä, helmenharmaa joulutarina.