Jarmo Lintunen

Claes Andersson: Ajan meno. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. WSOY 2008. 124 sivua.

Claes Anderssonin suomenkieliseen runoteokseen Ajan meno sisältyvät kokoelmat Tidens framfart (2005) ja Lust (2008).

Jo kirjan nimi Ajan meno antaa viitteitä siitä, mitä Anderssonin runoista tulee löytymään… leikittelyä sanoilla. Mielenkiintoisia runoja, joissa sanojen merkitykset on purettu osiin ja niille on annettu uusi ulottuvuus.

Ennen kuin on lukenut kirjan, voi nimestä ajan meno tulla mieleen nämä nykymaailman menot ja tapahtumat, mutta kirjan lukemisen jälkeen sen nimen merkitys muuttuukin ihmisen elämän tarkasteluksi. Tulee jopa mieleen, että runoteos onkin Anderssonin oman elämän tarkastelua, omaelämäkerta.

Kirja ei päästä lukijaansa helpolla. Runot vaativat syventymistä, jopa useamman lukukerran. Runot on tietoisesti kirjoitettu ilman välimerkkejä, joten osin senkään takia runot eivät välttämättä aukea ensimmäisellä lukukerralla. Kun pääsee tekstin kanssa sinuiksi, tulee mukavia ahaa-elämyksiä, tajuaa sanojen monimerkityksellisyyden.

ILMOITUS

Tässä nykyajan valmiiksi pureskellussa ”mediamössössä” Andersson jättää ajatustyötä myös lukijalle.

Claes Anderssonin runojen taustalla leijuu syvä kokemus elämästä; ihmisen vanheneminen, vanhuus, lopullinen päätepiste. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen enemmän hänellä on muistoja. Runoissa muistellaan äitiä, lapsuutta, rakkautta. Mutta samalla kun on muistoja menneestä, nykypäivä on läsnä, liiankin läsnä.

Runoista heijastuu jollakin tasolla myös ihmisen yksinäisyys. Välttämättä sitä ei sanota suoraan, se on vain se yleistunnelma. Väkisinkin tulee mieleen, että näissä runoissa soi blues.

Runoissa, joissa käsitellään rakkautta, on tunnelma melkein käsin kosketeltava. Ne ovat vahvoja runoja, eivät mitään sentimentaaliusvan sisään kiedottuja sanoja, vaan täynnä rehellistä aikuisen miehen tunnetta. Ne ovat myös niin totta. Varmaan jokainen on joskus kokenut vastaavanlaisia tunteita. Claes Andersson on vain saanut puettua ne sanoiksi, vahvoiksi sanoiksi.

Eräässä runossaan Andersson kirjoittaa:

”Kirjoittajan työ on nimetä se mikä on unohdettu ja estää maailmaa vajoamasta uneen.”

Tämä runokirja todellakin lunastaa tuon lauseen. Lukijana ajatukset palaavat moniin runoihin, aivot tekevät työtä ja niiden merkityksen tajuaa vasta myöhemmin, aivan eri yhteydessä. Ulkona lenkillä saatat kohdata jonkun tuntemattoman ihmisen ja mieleen tulee välähdyksiä ja sanoja Anderssonin runoista.

Kirjan runot ovat täynnä hienoja ajatuksia, joita toivoisi monen muunkin heräävän ajattelemaan. Eräs Claes Anderssonin runo, johon minä palaan ajatuksissani, alkaa näin:

”Meistä tulee ihmisiä kun joku koskettaa meitä.”

Tuo pieni lause sisältää niin paljon. Kanssaihmisistä välittäminen on yksi tärkeimmistä taidoista meille ihmisille.

Lauseen voi ajatella myös toisin: kun ihmisellä on myötäelämisen taito, silloin erilaiset tapahtumat ja tilanteet aiheuttavat hänelle tunteita, koskettavat häntä. Juuri myötäelämisen taito on se taito joka erottaa ihmisen eläimestä. Pieni lause pitää sisällään suuria voimia.

Kokonaisuudessaan tuo runo voisi olla elämänohjeena meille jokaiselle. Sen herättämät ajatukset pysyvät mielessä pitkään ja niihin myös palaa ajatuksissaan.

Miten monelta pahalta me välttyisimme, jos tuon pienen runot suuret ajatukset olisivat jokaisen ihmisen mielessä.