Lasse Lehtinen: Siivetönnä en voi lentää. WSOY 2008, sivuja 461.
Europarlamentaarikkona viime vuodet hääränneellä monitoimimies Lasse Lehtisellä on jo ennestään laaja kirjallinen tuotanto, mutta hän ei ole juuri rehvastellut kirjailijan tittelillä, vaan sanonut olevansa lähinnä toimittaja.
Lehtisen tunnetuinta kansien väliin pistettyä tekstiä lienevät humoristiset teokset, joita ainakin minä pidän hauskempina kuin esimerkiksi Arto Paasilinnan kirjoja. Ehkä Bryssel ja vuonna 2002 valmistunut poliittisen historian alaan kuulunut väitöskirja Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ovat vakavoittaneet Lehtistä niin, että nyt hän on ottanut kirjoittaakseen suuren yhteiskunnallinen kehitysromaanin.
Sen ensimmäinen osa Siivetönnä en voi lentää on nyt ilmestynyt. Siinä käydään läpi maamme historiaa sodan jälkeisistä niin sanotuista vaaran vuosista aina aikaan, jolloin presidentti Urho Kekkonen vonkaili voimiensa päiviä Tamminiemessä.
Lehtinen on pannut peliin kertojan lahjojensa lisäksi koko historiantuntemuksensa ja näkemyksensä tuon ajan politiikasta. Jotenkin tuntuu, että mukaan olisi tarttunut jotain myös Kjell Westön Finlandia-palkitusta romaanista Missä kuljimme kerran.
Sekä Lehtisen että Westön kirjoissa on tärkeä rooli yhteiskuntaluokkien törmäyksellä ja molemmissa romaaneissa ylemmässä luokassa on mukana paljon suomenruotsalaisia. Luokkien sijaan Lehtinen kuitenkin puhuu useimmiten säädyistä.
Jos oikein tarkasti Lehtisen keitosta maistelee, niin voi kuvitella löytävänsä vaikutteita myös Jari Tervon uudemmasta tuotannosta. Lehtisen ei kuitenkaan tarvitse Tervon tapaan keksiä itse omituisia uudissanoja lukijoita hurmatakseen.
”Pitkä Roisto” ja
vallankaappaus
Lehtisen kirjan sankari on duunaritaustainen sotasankari Toivo Ahola, jolle rintamalla esitettiin Mannerheim-ristiäkin, mutta äkkinäinen rauhan tulo jätti miehen rintapielen vähäisempien mitalien komistamaksi.
Aholasta tulee nousukas kahdessakin mielessä: hän nai ylemmästä säädystä ja ponnistelee kirvesmiehestä rakennusmestariksi ja lopulta suurehkon rakennusyrityksen johtajaksi.
Kirjassa eletään jälleenrakennuksen Suomea, jossa sosialidemokraatit ja kommunistit käyvät työpaikoilla ja ay-liikkeessä ankaraa taistelua. Kohti parempia piirejä kapuava Ahola valitsee puolensa käydessään kommunistien mielenosoituksessa Hakaniementorilla.
Ahola päättää, että hän ei kuulu noiden synkkäkatseisten, pahalle haisevien, sänkinaamaisten ja katkeroituneiden tyyppien joukkoon, vaan päätyy sosiaalidemokraatiksi.
Romaanissa sivutaan myös kommunistien väitettyä vallankaappausyritystä 1948. Lehtinen tukeutuu Suomen Sosialidemokraatissa 25.4.1948 julkaistuun propagandajuttuun ”Vallankaappaus, josta ei tullut mitään”. Tästä tarinasta hän lainaa romaaniinsa kumousta tekemään tulossa olleet synkkäkatseiset miehet pitkine paketteineen.
Väitöskirjassaan Lehtinen toteaa Sosialidemokraatin jutusta:
”Lukija jäi käsitykseen, että kommunisteilla oli valmiina suunnitelma kaapata valta. Varjonen ja kumppanit olivat odottaneet provokaationsa, kunnes yya-sopimus oli allekirjoitettu.”
Romaaninsa lukijan Lehtinen jättää samaan käsitykseen.
SDP:ssä Ahola pääsee jopa puolueen mahtimiesten tuntumaan; kirjassa vilahtelevat muun muassa Väinö Leskinen, Unto ”Pitkä Roisto” Varjonen ja Olavi Lindblom, mutta oikeastaan vain niminä.
Lehtisen mukaan hänen sankarilleen kehittyy ”sosialidemokraattinen omatunto”
Kun maailma
iskee takaisin
Aluksi Aholan rakennusbisneksetkin tuntuvat sujuvan hyvin, mutta ei aikaakaan kun maailma iskee takaisin. Rahaa tulee ja menee. Kateelliset kilpailijat tekevät kaikkensa kaataakseen uuden tulokkaan ja onnistuvat. Edessä on konkurssi.
Mutta samalla alkaa myös suhde vaimoon tökkiä. Ahola käy vieraissa, kun se näyttää kuuluvan alan miesten normaaliin rutiiniin. Vaimo vastaa samalla mitalla ja kun se vihdoin paljastuu, niin pahinta on se, että paremmista piireistä lähtöisin olevan vaimon salarakas osoittautuu kommunistiksi – vieläpä salonkikommunistiksi.
Eikä tässä vielä kaikki. sillä Aholan toiseen lapseen iskee tuon ajan pelätty tauti: lapsihalvaus, johon parannuskeinoa ei löydy.
Demarinäkökulmasta suurin mörkö Aholan taistelutantereena olevassa Suomessa on yhden äänen enemmistöllä presidentiksi valittu Urho Kekkonen, jonka rakastajatarkin käväisee Lehtisen romaanissa.
Kirja on ketterästi kirjoitettu; sitä hotkii mielellään. Jännittävyydessä se ei taida yltää aivan tekijän väitöskirjan tasolle, mutta aina silloin tällöin hyppää lukijan iloksi esille myös humoristi Lehtinen härskeine juttuineen.
Vähän väliä kirjoittaja kuitenkin ryhtyy setämäiseen selittelyyn, joka hieman runtelee lukunautintoa, mutta niinhän teki Väinö Linnakin.
Lasse Lehtinen jättää kirjansa yllättävään tilanteeseen, joten jatkoa jää odottamaan.