Mari Mörö: Paikkaa ja mieltä. WSOY 2008. 168 sivua.

Suomen kirjailijoista ytimekkäimmän nimen kantaja on ehdottomasti Mari Mörö. Mörön teksti on kuin nimensä; napakkaa.

Paikkaa ja mieltä -romaanissa eroperheen isä Taro ei saa aikaiseksi, jää sohvalle jahkailemaan. Mörö ei jää, hetkeksikään. Ilmaisu on niin tiivistä, että välillä lukijan on pysähdyttävä, kelattava takaisin. Kun oivallus tulee, se on kirkas.

Tarinan keskiössä on hallittu avioero, jossa lapset eivät muuta kodistaan. Siinä aikuiset ramppaavat kämpästä ja kodista toiseen, vuoroviikoin. Mutta kolmen kodin loukussa kukaan ei lopulta asu oikein missään. Perheen poika näyttelee kuollutta ja tyttö kulkee kaiken aikaa uimakellukkeet käsivarsiensa ympärillä. Hukkumaisillaan on koko porukka.

Kerronnan näkökulma on väliin perheen äidin Krisun, väliin Hukkilan, joka tahtomattaan tulee vedetyksi mukaan perheen liejuun. Kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

ILMOITUS

Talo, jossa lapset pysyvät ja vanhemmat vuorottelevat, on rakennettu tutisevalle liejulle ja sen sotkuiseen, keskeneräisen pihaan Hukkila koettaa saada jotain rotia. Hukkila työskentelee Hyvä Helmi -kotipalveluyrityksessä, jonka slogan kuulu ”Koti – vaativin ammattiympäristö”.

Sillä asuminen on vaikeaa, vaikeinta maailmassa. ”Avaruuden alkupartikkelista saatetaan tietää kaikki, vaan oven saranoita ei osata öljytä tai pestä jääkaappia”, sanoo Hukkilan pomo Hiitu.

Ja mitä enemmän hyvinvointivaltio palveluitaan karsii, sitä enemmän on Hyvällä Helmellä asiakkaita. Firman ammattiemot puhuvat, hoivaavat ja koskettavat, maksusta tietenkin. Niitä, joilla on varaa maksaa kosketuksesta tai juttuseurasta.

Hyvän Helmen työntekijät asentavat uuden rattikelkan jalakset ja kuskaavat lapsia jääkiekkotreeneihin. Niin tiukoille on tehokkuusyhteiskunnan perheissä tehokkuus viety, että arjen avolouhos on ulkoistettava, jotta jää aikaa harrastuksille.

Hukkila tahtoisi olla pelkkä pihaukko, mutta kun liejutalon perhe on arjessaan pihalla kuin lumiukko, hän joutuu väkisin sisään.

Mari Mörö sivaltaa terävästi ja moneen suuntaan. Työpaikkojen ”halipimpulahartaudet”, avioeroissa jyräävät äidit, ulkokuoren (tässä tapauksessa pihan) kiillotus, vaikka sisällä voidaan huonosti ja jatkuva kiire; kaikki saavat osansa.

Monenlaiset miessakit saisivat Möröstä hyvää vetoapua. Hukkila seuraa netistä kauhutarinoita erotilanteista, joissa äiti vie, eikä isä saa edes vikistä. Krisu-äiti, kiireinen naistenlehden toimittaja, on kirjan surullisista hahmoista se kaamein.

Itsekin Hukkila on asuntovaunussa asuva etäisä. Hänen ratkaisunsa on lähteä mahdollisimman kauas, japanilaiseen luostariin asettelemaan kiviä.

Krisun ja Taron kypsä ero jää kokeiluksi. Vaikea sanoa oppivatko kummatkaan mitään. Ainakin lukijalle tulee selväksi: arkea ei voi ulkoistaa.