Baader Meinhof Komplex on faktapohjainen toimintaelokuva

Tänään elokuvateattereissa Suomen ensi-iltansa saava Baader Meinhof Komplex on nostanut Saksassa lähihistorian kipupisteitä esiin. Elokuva pyrkii puhdistamaan haavoja kuvaamalla äärivasemmistolaisen terroristiryhmän toimintaa mahdollisimman todenmukaisesti.

Uli Edelin ohjaamassa kaksi- ja puolituntisessa Baader Meinhof Komplex -draamassa räiskitään ja tehdään ruumiita lähes samaan tahtiin kuin Hollywoodin toimintaelokuvissa. Välittämänsä maailmankuvan puolesta sitä ei kuitenkaan voi rinnastaa kaupallisiin Hollywood-tuotteisiin. Tässä elokuvassa nimittäin terroristit eivät ole yksioikoisen mustavalkoisesti kuvattuja pahuuden ruumiillistumia, vaan inhimillisiä olentoja, joiden toimintaa määrittää tietty yhteiskunnallinen konteksti. Heidän tekojaan ei silti kaunistella.

Fiktiivinen, mutta vahvasti tositapahtumiin pohjaava elokuva käsittelee Punaisen armeijakunnan (RAF) vaiheita sen syntyä edeltäneistä ajoista 1960-luvun lopulta 1970-luvun lopulle eli niin sanotun toisen sukupolven esiinmarssiin saakka. Siinä seurataan Ulrike Meinhofin, Andreas Baaderin, Gudrun Ensslinin ja muiden RAF:n alkuaikojen toimijoiden tekemisiä, joskin ajoittain myös viranomaisten kesken käytyjä kädenvääntöjä siitä, miten terroristeihin tulisi asennoitua.

Yhtenä radikalisoitumisen alkusysäyksenä näyttäytyvät poliisin kovat otteet Iranin šaahin vastaisessa rauhallisesti alkaneessa mielenosoituksessa. Tuolloin pasifistinen opiskelija Benno Ohnesorg menehtyi poliisin ampumaan luotiin.

Myös kansainvälinen tilanne taustoittaa kehitystä: karmeat uutiskuvat Yhdysvaltojen sodasta Vietnamissa ruokkivat suuttumusta ja vihaa johtavaa supervaltaa ja koko kapitalistista maailmaa kohtaan. Samalla virallinen Saksan liittotasavalta näyttäytyy Yhdysvaltojen ystävänä ja liittolaisena. Saksan oma lähihistoria ja sen puutteellinen käsittely muodostaa sekin oman taustakuvionsa.

Erityishuomio kohdistuu jälleen liikkeen ideologisena johtohahmona pidettyyn Ulrike Meinhofiin – ydinaseiden vastaisessa liikkeessä ja vasemmistolaisen Konkret-lehden toimittajana aktivisminsa aloittaneeseen perheenäitiin. Monille tutkijoillekin on jonkinlainen mysteeri, mikä loppujen lopuksi sai Meinhofin kääntymään aseellisen taistelun kannalle.

ILMOITUS

Der Spiegelin entisen päätoimittajan Stefan Austin menestyskirjaan pohjautuva elokuva ei esitä asiasta mitään uutta tulkintaa. Tapahtumat ikään kuin vääjäämättä liukuvat siihen suuntaan. Valtakoneiston kovat vastareaktiot tuntuvat radikalisoivan taistelijoita entisestään.

Toisaalta elokuvassa korostuu joitakin aiempia tulkintoja vahvemmin se, että väkivaltaiseen toimintatapaan suuntautuminen oli lopulta hyvinkin ohjelmallista ja tietoista.

Kipupisteitä
jälleen esiin

Punaisen armeijakunnan terroriaalto on maan toisen maailmansodan jälkeisen historian väkivaltaisin vaihe, joka on ollut useammallekin sukupolvelle traumaattinen asia. Pommituksissa, kidnappauksissa, ryöstöissä ja salamurhissa tuli kuolonuhreja 34 ja loukkaantuneita 200. Pelko ja kauhu levisivät laajalle. Niinpä ei ole ihme, että syyskuussa ensi-iltansa saanut elokuva on herättänyt Saksassa vahvoja reaktioita ja ristiriitaisia arvioita.

Se nostaa esiin maan lähihistorian kipupisteitä samaan tapaan kuin Hitleriä inhimillistänyt Perikato (2004) ja Itä-Saksan Stasin urkkijoita ja urkittavia kuvannut Muiden elämä (2006).

Edellisen kerran RAF-aiheeseen tarttui saksalaisista elokuvaohjaajista Christopher Roth. Hänen täysin fiktiivinen Baader-elokuvansa (2001) oli sekin melkoista räiskintää. Siinä terrorismia ei käsitelty yhteiskunnallisessa kontekstissa, vaan pelkästään häiriintyneiden yksilöiden toimintana. Käsittelytapa miellytti enemmän oikeistoa kuin vasemmistoa. Baader Meinhof Komplexista voi karkeasti sanoa päinvastoin, joskin mielipiteet siitä näyttävät jakautuvan moniulotteisemmin.

Tavoitteena
myyttien purkaminen

Kritiikkiä Baader Meinhof Komplex on saanut eri puolilta liiasta väkivaltaisuudesta. Berliner Zeitungin kriitikko kirjoitti jopa ”asefetisismistä” ja luonnehti elokuvan välittämää kuvaa terroristeista ”tyylitellyn primitiiviseksi”. Elokuvan on vihjailtu myös romantisoivan terrorismia. ”Katsojan täytyy itse päättää, kokevatko väkivallalle avoimet ryhmät tämän jopa vähän ’coolina’”, muotoilee Elvira Lauschen suite101-internetsivustolla.

Toiset taas ovat kiitelleet teosta nimenomaan siitä, että se ei romantisoi terrorismia vaan kuvaa tapahtumia realistisesti niiden kaikessa verisyydessä. Myös tekijät itse ovat kertoneet, että heidän johtotähtenään on ollut tapahtumien tarkka ja todenmukaisen kuvaaminen ja siten kaikenlaisten myyttien purkaminen.

Monenlaisille tulkinnoille antaa kuitenkin tilaa se, että elokuva on – ehkä juuri tiukan faktapohjaisuuden vuoksi – hyvin toimintapainotteinen, siinä on valtavasti toisiaan seuraavia tapahtumia, eikä asioiden taustoittamisessa tai psykologisessa kuvauksessa mennä kovin syvälle.

Se viesti tulee kuitenkin selväksi, että terrorismilla ei maailmaa paranneta, sen verran lohduttomana toiminnan saldo näyttäytyy. Ruumiita tulee runsaasti, mutta vallankumoukselliset unelmat karkaavat entistä kauemmas ja vallanpitäjien ote kiristyy. Lopulta kuolevat myös vangittuina olevat keskeiset terroristit itse, elokuvan välittämän vallitsevan käsityksen mukaan oman käden kautta.

Abendzeitungin kriitikko päätteleekin, että elokuva voi toimia nykypäivän osallistuville ihmiselle varoituksena ”terroristisen toiminnan mielettömyydestä”.

Vasemmiston piirissä elokuva taas on saanut kritiikkiä liiasta rajoittumisesta pelkästään tähän. Die Linke -puolueen opiskelijajärjestön internetsivuston arvostelussa elokuvaa luonnehditaan ”keskinkertaiseksi toimintaelokuvaksi”, jonka viesti on vain terrorismista vääränä toimintatapana varoittaminen aikakauden laajemman poliittisen analyysin sijasta.

Omaisilta
kritiikkiä ja kiitosta

Elokuvapiireissä vastaanoton yleissävy on ollut positiivinen. Elokuva valittiin jo ennen ensi-iltaansa edustamaan Saksaa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaiden esivalinnassa.

Saksassa suhtautuminen on pakostakin poliittisesti värittyneempää ja kiihkeämpää kuin kansainvälisissä elokuvapiireissä. Moni pitää aiheen esiinnostamista jo sinänsä epäsuotavana, ja oikeistopiirejä kismittää se, että elokuvassa ymmärretään 1960-luvun lopun radikalismia, josta RAF ääri-ilmiönä lähti kehittymään. 1947 syntynyt ohjaaja Uli Edel on itse myöntänyt olleensa mukana 1960–70-lukujen aktivismissa ”tiettyyn pisteeseen” asti. Terroristitaustaa hänellä ei ole.

Internetin keskustelupalstat käyvät kuumina. Welt -lehden internetkyselyssä 29 prosenttia on vastannut pitävänsä elokuvaa ”kaameana”, koska siinä ”palvotaan murhaajia”. 35 prosenttia puolestaan hyväksyy elokuvan lähestymistavan.

Uhrien omaistenkin mielipiteet ovat jakautuneet. He ovat kritisoineet elokuvan tekijöitä siitä, että nämä eivät ole olleet heihin yhteydessä. Itse elokuvaa osa heistä on syyttänyt uhrien väheksymisestä, osa taas hyväksyy teoksen lähestymistavan.

”Elokuva näyttää, kuinka isäni autonkuljettaja ja auton toinen matkustaja yksinkertaisesti teurastettiin. Sen katsominen loukkaa minua, mutta se on ainoa tapa tehdä nuorille ihmisille selväksi, kuinka brutaali ja verinen RAF siihen aikaan oli”, sanoo The Independent -lehden mukaan Jörg Schleyer. RAF kidnappasi ja murhasi vuonna 1977 hänen isänsä Hans Martin Schleyerin, joka oli Saksan työnantajien keskusliiton puheenjohtaja.

Tähtinäyttelijät
takaavat suosion

Elokuvan ensi-illan alla ohjaaja Edel kohautti väittämällä tietävänsä, kuka murhasi Schleyerin. Nimeä hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan, joten ”paljastus” leimattiin julkisuustempuksi.

Julkisuutta elokuva olisi tosin saanut kylliksi muutenkin. Suosion takaa kuuman aiheen lisäksi myös se, että siinä esiintyy Saksan elokuvamaailman nuoren polven tähtinäyttelijöitä: Baaderina Moritz Bleibtreu, Ensslininä Johanna Wokalek ja Meinhofina Martina Gedeck.

Suomalainen voi suhtautua teokseen paitsi puhtaana toimintaelokuvana myös historian oppituntina. Se on pätevä, joskin melko kapea-alainen johdatus muutaman vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin Euroopan sydämessä.