Anatoli Razumoville on jäänyt mieleen monta sellaista puhelinsoittoa, joiden taustalla on vaikuttanut selvä pelko. Toisaalta soittaja on halunnut saada tietoa sukulaisensa kohtalosta, toisaalta soitto on voinut jäädä ainoaksi. Stalinin kova aika estää yhä, 75–80 vuotta tapahtumien jälkeen, monia puhumasta avoimesti.
– On tietysti liikuttavaa, kun soittaa joku, jolta on pikkulapsena viety kotoa äiti ja isä. Kun sitten selvittelyn jälkeen joudun kertomaan, että heidät molemmat ammuttiin, vaikea on olla itsekin liikuttumatta, Razumov kertoo.
Pietarissa Venäjän kansalliskirjaston projekti ”Palautetut nimet” on kerännyt tietoa ja julkaissut teoksia 1990-luvulta alkaen. Razumov ja vuonna 2012 kuollut Juri Gruzdev ideoivat ja toimittivat jo 12-osaisena ilmestyneen matrikkelisarjan Leningradskii martirolog ja sen hakemisto-osan.
Tietoa vainoista löytyy, mutta pelko vaikuttaa yhä muistoihin.
Suunnitelmissa on vielä ainakin neljä lisäosaa: tiedot Petrogradissa ja Leningradissa 1917–1936 ja 1939–1957 laittomasti tuomituista ja teloitetuista.
Tarvittiin 12 monisatasivuista teosta kertomaan lyhyesti ihmisistä, jotka tuomittiin kahtena vuonna, 1937 ja 1938. ”Suuri viha” oli todellakin hirmuinen: yksin Leningradissa ammuttiin näinä kahtena vuonna 40 906 henkeä. Heistä noin 3 000 oli suomalaisia (mukaan lukien inkeriläiset). Suhteessa paljon ammuttiin myös alueen virolaisia, saksalaisia ja latvialaisia.
Postia tulee edelleen
Vaikka Anatoli Razumov on kokenut pelon vaikuttavan yhä, tulee kansalaisilta edelleen postia päivittäin: kirjeitä paperilla ja sähköpostitse, valokuvia, jopa alkuperäisasiakirjoja. Kysymysten määrä on vuosien myötä hieman vähentynyt, mutta aihepiiri kiinnostaa monia.
– Kun aloitimme työn ajattelin, että tätä tehdään, jotta syyttömien tappaminen ei maailmassa toistuisi. No, sitä jatketaan, ja nyt toivon että on aina sellaisia ihmisiä, joiden mielestä tappamisen tulee loppua ja jotka ovat kiinnostuneita Neuvostoliiton vainoista, Razumov sanoo.
Kyselyjä on tullut myös Suomesta. Se on luonnollista, koska tuhannet suomalaiset menivät Neuvostoliittoon poliittisina pakolaisina tai työtä etsimään. Itään mentiin laittomasti, joskus myös laillisesti kuten esimerkiksi Kanadasta ja Yhdysvalloista.
Teloittajat pääsivät vähällä
Kansalliskirjaston projekti on tuomittujen henkilötietojen ohella koonnut paljon tietoa vainoista ylipäätään – ja myös tuon ajan laittomuuksien tekijöistä teloittajat mukaan lukien.
– Teloittajat, he jotka tiesivät tappavansa syyttömiä, pääsivät neuvostoyhteiskunnassa vähällä. Hyvin harvoja edes syytettiin mistään tuomioista puhumattakaan. Heitä päin vastoin palkittiin kunniamerkeillä ja niihin liittyvillä eduilla, Razumov muistuttaa.
Jo marraskuussa 1936 neuvostohallitus palkitsi yhden teloittajan Leninin ja 18 Punaisen lipun kunniamerkeillä. Lehdissä julkaistuissa palkintojen perusteluissa ei puhuttu asiasta oikealla nimellä, vaan kunniamerkit annettiin ”erityisistä palveluksista taistelussa sosialistisen rakennustyön vahvistamisessa”.
– Leningradin vuoden 1957 puhelinluettelosta huomasin, että ainakin yksi teloittajista eli tuohon aikaan kaupungissa arvostettuna kansalaisena, Razumov kertoo.
Suomalaisissakin tutkittavaa
Vaikka laittomasti kuolemaan ja vankileireille tuomittujen suomalaisten vaiheita on tutkittu ja aiheesta kirjoitettu, aiheessa riittäisi vielä ainakin yhtä paljon selvitettävää. Esimerkiksi Eila Lahti-Argutinan julkaisema sekä Venäjän kansalliskirjaston matrikkelien tieto ovat hyviä lähtökohtia. On kuitenkin monta elämää, joista ei tiedetä loppua.
– Koska Suomesta on tullut yhteydenottoja, asia kiinnostaa sielläkin. Olisimme valmiit kertomaan omasta työstämme suomalaisille historian ja sukujen tutkijoille ja tietenkin niille suomalaisille, joiden sukulaisia on elänyt Neuvostoliitossa, Anatoli Razumov sanoo.
Hänen mukaansa FSB:n hallinnoimissa NKVD:n arkistoissa suhtaudutaan tietoa sukulaisistaan etsiviin ymmärtämyksellä.