Vila Algarve, Polana Cemento, Maputo. Kidutus ei tulisi koristeellisesta huvilasta ihan ensimmäisenä mieleen. Olemme kivenheiton päässä yhdestä Mosambikin pääkaupungin ylellisimmistä ostoskeskuksista, Polana Shoppingista.
Iltapäiväauringon valaisema betonimuuri ei kokonaan peitä julkisivun sinisävyin maalattuja azulejoja, portugalilaisia koristekaakeleita, joiden aiheisiin kuuluvat idylliset ja ajattomat algarvelaiset kylät.
Kävelemme sisään ja kutsumme paikan johtajaa Miguelia, jonka kanssa olemme sopineet tapaamisen. Pian hän saapuukin huvilan edustalle kainalokeppinsä ja parin muun – yllättävän puhtaisiin vaatteisiin pukeutuneen – asukkaan kanssa.
Vanha kartta kertoo entisestä Portugalin Itä-Afrikan imperiumista.
Palatsin etupiha on täynnä muovi- ja lasiroskaa, joka myöhemmin paljastuu asukkaiden työmaaksi.
Maputon muluenet
”Miguel” on asunut täällä pisimpään, vuodesta 2003 lähtien, kalterein varustetussa entisessä sellissä. Huvilassa asuu myös kaksitoista muuta talonvaltaajaa, joista jokaisella on oma pieni sellinsä. Kenelläkään ei ole malariariskistä huolimatta hyttysverkkoja. Vesi täytyy ostaa naapuritaloista.
Naiset muuttivat täältä kesäkuussa toiseen rauniotaloon, koska poliisi hätyytteli asukkaita epäillen, että miehet varastavat ruokkiakseen naisystäviään.
Miguel kerää kierrätyskelpoista roskaa elannokseen. Muillakaan ei ole virallista työtä, vaan he ansaitsevat elantonsa keräämällä muovipulloja tai vartioimalla autoja. Oikeissa töissä olevat kutsuvat tällä tavoin toimeentulevia joskus halventavalla nimityksellä muluene. En ole kyllä varma, kumpaa väestönosaa kaupungissa on enemmän.
Kidutuksen ja vakoilun keskus
Asukkaat tietävät yhtä sun toista talon menneisyydestä. Pittoreski villa on rakennettu vuonna 1934 ja se toimi vuoteen 1974 eli kolonialismin päättymiseen asti Portugalin poliittisen poliisin PIDE:n (Polícia Internacional de Defença do Estado) päämajana, jossa pidettiin ja kuulusteltiin vangittuja vapaustaistelijoita.
Miehet esittelevät kellarikerroksen historiallisia sellejä, joista osassa asutaan edelleen. Vaatteet pidetään pahvilaatikoissa ja kirjat makuusijan vieressä pinossa. Kukahan asuu nyt siinä kuuluisassa sellissä numero yksi, jossa kuvataiteilija Malangatana ja runoilija José Craveirinha viettivät päiviään?
Portugalin siirtomaajärjestelmän alistavuudesta kertoo se, että sellit ovat niin matalia, ettei normaalipituinen mies voi niissä suorana seisoa.
Aaveet ovat näkymättömiä
Kulman takaa löytyy paikka, jota auttavasti portugalia puhuva Miguel kutsuu laboratorioksi. Tänne tuotiin ruumiit ja niitä ehkä leikeltiin.
Ihan ruumishuoneen vieressä asuva joukon paha poika André kertoo, että noiden roskien alta löytyy parin neliömetrin suuruinen aukko, josta toisinajattelijoiden ruumiit heitettiin alas syvään kuoppaan. Lähes 40 vuotta itsenäistymisen jälkeenkin paikka kuulemma silloin tällöin haisee kuolemalta. Silti täällä talon takana on turvallisinta tehdä ruokaa, koska poliisi ei näe tänne.
Vaikka jotkut valittavat kummittelusta, eivät haamut Andrén yöunia haittaa. Aaveet – asukkaiden mukaan julmuuksiin syyllistyneitä valkoisia miehiä – nehän ovat näkymättömiä.
Hävinnyttä loistoa ja rahaa
Poliisien ruokala on täynnä roskia ja pöydän kaakelikoristeet ovat hävinneet. Siellä missä annostelija on aikoinaan seisonut, kasvaa kolmemetrinen puu.
Toisessa kerroksessa on pesuhuoneita ja keittiöitä. Nurkassa on joskus ollut tulisija, mutta nyt jäljellä on pelkkä hormi.
Vuonna 1997 huvilasta piti tulla asianajajien ammattijärjestön tila. Silloiset puuhiiltä huvilan edustalla myyneet asukkaat häädettiin koleraepäilyn varjolla. Euroopan unioni myönsi rakennuksen restaurointiin varoja, mutta vain ruma betonimuuri rakennettiin huvilan ympärille.
Rahojen lisäksi muukin arvokas on sittemmin hävinnyt, vaikka azulejot ovat, ihme kyllä, jääneet seinään ja vain muutaman päälle on maalattu tägejä.
Kiipeämme suureen pyöreäkulmaiseen saliin, jonka menneestä loistosta on vain vähän jäljellä. Siihen on jäänyt suuria, yläosastaan pyöreiden kulmaikkunoiden paikkoja.
Seinälle maalattu Mosambikin kartta on juuri ja juuri nähtävissä. Siihen on merkitty Portugalin Itä-Afrikan imperiumin paikkakuntia ja vieressä teksti ”Portugalilaisten vaikutusalue 1700–1880”. Asukkaat väittelevät siitä, oliko tämä konferenssi- vai oikeussali – luultavasti turhaan, sillä neljään vuosikymmeneen mahtunee monenlaisia käyttötarkoituksia.
Vapaustaistelun museoksi?
Presidentti Armando Guebuza julisti helmikuussa 2011, että kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta talosta tulee vapaustaistelijoista kertova museo. Olisikin ollut ironista, jos vääryyden tyyssijasta olisi tullut asianajajien toimisto.
Asukkaat toivovat, että viranomaiset lunastavat lupauksensa ja hankkivat heille työtä ennen muuttoa, koska heidän nykyisillä elinkeinoillaan ei makseta Maputon keskustan eikä edes lähiöiden vuokria. Kenelläkään heistä ei ole pakkomiellettä asua palatsissa, vaan vaatimattomammatkin puitteet kelpaisivat.