Pintaa syvemmältä
Onko neoliberaalisen talousopin voittokulku maailmalla hidastumassa? Tämä rahan, mutta ei kansan valtaan uskovan opin uskottavuus kärsi kovan kolauksen finanssikriisin kärjistyessä syksyllä 2008 – kriisihän osoitti kouriintuntuvasti mihin kaikkeen säätelemättömät rahamarkkinat pystyvät. Yhdysvalloista alkanut kriisi jatkuu nyt euroalueella toisenmuotoisena, mutta vieläkään neoliberaalit eivät myönnä, että heidän oppinsa perusteissa olisi mitään vikaa. Ei ehkä ihme, valtaapitävä eliitti on hyötynyt tämän opin mukaisesta politiikasta, rikkaat ovat rikastuneet entisestään.
Nyt keynesiläiset ovat kuitenkin kokoamassa voimansa toisenlaisen politiikan taakse. Viimeinen merkki tästä tuli maanantaina yllättävältä ilmansuunnalta, kun kaksi yhdysvaltalaista professoria Kalevi Sorsa -säätiön ja SAK:n seminaarissa vetosivat toisenlaisen politiikan puolesta. Tässä täystyöllisyys ja tasaisempi tulonjako ovat keskeiset tavoitteet ja suhdanteita tasoittava talouspolitiikka väline.
Siinähän ei ole mitään erikoista, tätä politiikkaa harjoitettiin menestyksellä Euroopassa, kunnes Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin uusi linja, Milton Friedmanin perustelemana, 1970–80-luvun vaihteessa teki siitä lopun. Uutta ja merkillepantavaa sen sijaan oli ajatus Euroopan laajuisesta solidaarisuudesta, joka mahdollistaisi eurokriisin jälkeisen jälleenrakennustyön. Myös kreikkalaisia on pidettävä ihmisinä.
Seurauksena saattaa olla samanlainen katkera hajoamisprosessi kuin entisessä Jugoslaviassa.
Teksasin yliopiston professori James K. Galbraith vertasi seminaarissa Euroopan tilannetta Yhdysvaltain suuren laman jälkeiseen tilanteeseen 1930-luvulla. Etelävaltiot olivat sisällissodan häviön jälkeen kehittyneet hitaammin kuin muu maa ja tämän vuoksi lama oli niille kovempi isku.
Presidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelma 1933 oli siksi erikoisen tärkeä etelävaltioille. Täystyöllisyyteen pyrittiin koko maassa, suurten ja pienten projektien avulla. Minimipalkka säädettiin. Sosiaaliturva rakennettiin samoin koko maahan ja tämä merkitsi etelälle aimo harppausta eteenpäin. Galbraith painotti ohjelman kokonaisvaltaisuutta: mukana oli myös esimerkiksi kirjailijoita ja taiteilijoita. Itse asiassahan ulkomaailman muisti näistä vuosista perustuu suurelta osin valokuvaajien työhön.
Tämä voisi olla myös Euroopalle sopiva malli. Pulaan joutuneisiin kreikkalaisiin on suhtauduttu rasistisesti ja alentuvasti ja heistä on yritetty puristaa viimeiset mehut. Pohjoisen Euroopan rikkaat eivät halua luopua monestakaan sentistä Välimerenmaiden ahdinkoon joutuneiden pikkuserkkujen auttamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei kreikkalaisten enemmistöllä ole mahdollisuutta normaaliin elämään vuosikymmeniin. Parempaa olisi Galbraithin mielestä pyrkiä New Deal -tyyppiseen yhteisölliseen ratkaisuun, jolla turvattaisiin myös Etelän mukanaolo tulevaisuuden Euroopassa.
Jos tilanne sen sijaan kärjistyy entisestään, seurauksena saattaa olla samanlainen katkera hajoamisprosessi kuin entisessä Jugoslaviassa, James Galbraith varoitti. Hän totesi seuranneensa läheltä tätä prosessia, koska hänen veljensä siihen aikaan oli Yhdysvaltain Kroatian suurlähettiläs.
(Itse kuuntelin syksyllä 1995 yleiseurooppalaisen kansalaisjärjestön Helsinki Citizens’ Assemblyn suurkokouksessa Bosnian Tuzlassa Peter Galbraithin kertomusta, kuinka hän oli saattanut Kroatian serbien pakoretkeä Serbian puolelle suojatakseen arvovallallaan näitä tuhansia ihmisiä kroaattien hyökkäyksiltä. Sodassa, jossa ei juuri ollut sankareita, hän oli sellainen.)
Jugoslavian hajoaminen aiheutui juuri maan pohjois- ja eteläosien suurista kehityseroista. James Galbraithin varoitus ei ole niin mieletön, kuin miltä se ehkä kuulostaa.
New Dealin tapainen suuri satsaus, niin toivottava kuin se olisikin, ei kuitenkaan ole mahdollinen Euroopassa, sekä poliittisista että rakenteellisista syistä. EU on jo ajat sitten siirtynyt neoliberaaleille linjoille eikä sillä ole yhteistä sosiaalipolitiikkaa. Tietyt tutkijat kannattavat ratkaisuksi EU:n kriisiin siirtymistä liittovaltion suuntaan, jolloin yhteinen sosiaalipolitiikka ja yhteinen minimipalkka mahdollistuisivat.
Tätä James Galbraithkin haluaisi. Hän myöntää, että sopivien rakenteiden kehittäminen vaatisi pitkäaikaista ja sitkeää työtä, mutta pitää sitä välttämättömänä. Hän tähdentää myös, että New Dealin tapaisen järjestelyn täytyy syntyä yhteisön rikkaampien ja menestyksellisempien osien piirissä.
James on vielä paljon tunnetumman kansantaloustieteilijän John Kenneth Galbraithin poika ja on jatkanut hänen työtään myös yhteiskunnallisena keskustelijana. Hän toivoo presidentti Obamalta paljon aktiivisempaa ja keynesiläisempää politiikkaa. Hän arvostelee meilläkin näkyviä pyrkimyksiä muodostaa työttömien reserviä, jotta työnantajilla olisi varaa mistä valita. Tämän vuoksi hän nykytilanteessa, jossa on liian vähän avoimia työpaikkoja, haluaisi ainakin tilapäisesti alentaa eläkeikää, eikä korottaa sitä. Jotta kulutuskyky kasvaisi, hän haluaisi nostaa vähimmäispalkkaa roimasti.
Kaiken kaikkiaan vasemmistolainen keskustelija, jollaista tämän maan kataiset, apuset ja pentikäiset eivät halua meille käymään turhan usein.