Oikeustieteiden opintoja yliopistossa aloitellut Arkadi Babtšenko (s. 1977) kutsuttiin 18-vuotiaana sotilaspalvelukseen ja lähetettiin pian Tšetšenian sotaan. Hän on tavallaan yhä samalla tiellä, vaikka armeijavuodet ovatkin jo takanapäin. Nyt hän työskentelee riippumattoman Novaja Gazeta -lehden sotakirjeenvaihtajana.
– Sota ei ole jättänyt rauhaan, Suomessa parhaillaan vieraileva Babtšenko myöntää.
Nyt hän on valmis lähtemään päätoimittajan kehotuksesta sotatantereille koska tahansa. Hän on ollut kirjeenvaihtajana muun muassa Georgian ja Kirgisian sodissa sekä seurannut levottomuuksia eri puolilla Venäjää.
Ensimmäinen Tšetšenian sota ei ollut minulle sota, vaan keskitysleiri.
– Georgian sota oli todella rankka. Tuntuu, että näin viiden päivän aikana enemmän ruumiita kuin kahden Tšetšenian sodan aikana yhteensä. Kirgisian sota oli selkeästi etninen sota ja senkin seuraaminen oli aivan järkyttävää.
Normaalielämä mahdotonta sodan jälkeen
Ensimmäiseen Tšetšenian sotaan Babtšenko määrättiin, mutta toiseen hän ilmoittautui vapaaehtoisena. Tämä tuntuu äkkiseltään erikoiselta niiden kauheiden sotakokemusten valossa, joista hän kertoo muun muassa kirjassaan Sodan värit (Like ja Rauhanpuolustajat 2010).
– Ensimmäinen Tšetšenian sota ei ollut minulle sota, vaan keskitysleiri, hän sanoo nytkin.
Toiseenkin sotaan lähtemistään hän selittää sillä, ettei löytänyt paikkaansa sodasta palattuaan.
– Kun ihminen joutuu sotaan, hän joutuu täysin toiseen maailmaan. Ihmisen päässä ja sydämessä kaikki muuttuu, ajattelutavat muuttuvat. Kehossa syntyy vain aggressiota tuottavia hormoneja, ei mielihyvää tuottavia hormoneja. Siinä tilassa ihminen on pitkän aikaa sodan jälkeenkin. Käy niin surullisesti, että pystyy elämään vain niissä hirvittävissä olosuhteissa, joihin on tottunut sodan aikana.
– Palattuani ensimmäisestä sodasta Moskovaan en ymmärtänyt lainkaan normaalia elämää. Kun toinen Tšetšenian sota alkoi, päätin lähteä sinne missä tiesin pystyväni olemaan. Halusin palata sotaan – samantekevää minne, kunhan sotaan. Näin tekivät tuhannet muutkin.
Venäjällä sotilaille ei järjestetä palautumisterapiaa.
– On erittäin yleinen ongelma, että sodan läpikäyneet sotilaat eivät löydä paikkaansa normaalielämässä.
Alokas on hakattava orja
Sodan värit -kirjan keskeisenä juonteena on sotakuvausten ohella Venäjän armeija simputusjärjestelmineen. Babtšenkon aikana palvelusaika oli kaksi vuotta, ja sotilaat jakautuivat neljään ryhmään sen mukaan, missä vaiheessa palvelustaan he olivat. Ensimmäistä puolivuotiskauttaan suorittava oli kuin orja, jolla ei ole mitään oikeuksia vaan ainoastaan velvollisuuksia.
– Hänet pannaan hankkimaan rahaa tai tupakkaa, häntä hakataan päivittäin, ei anneta nukkua ja jos mahdollista, ei edes syödä.
”Emme pystyneet pureskelemaan ruokaamme emmekä hengittämään syvään – vanhukset ovat moukaroineet meitä nyrkeillään rintaan niin usein, että rintakehä on yhtä isoa mustelmaa, ja pystymme hengittämään vain varovaisin, lyhyin henkäyksin”, Babtšenko kuvaa kirjassaan alokkaan arkea.
Puolivuosittain ihmisoikeuksia tuli lisää, ja viimeisessä vaiheessa, simputtajan roolissa, sai arvoasteikossa alempana oleville tehdä mitä tahansa. Babtšenko ei kuitenkaan ryhtynyt hakkaamaan toisia.
Hänen palvelusaikojensa jälkeen asiat ovat jonkin verran muuttuneet.
– Palvelusaika on lyhentynyt kahdesta vuodesta vuoteen. Yhden vuoden palvelleet sanovat, että armeijassa on helpompaa kuin ennen. Jotain kehitystä länsimaisen armeijan suuntaan on tapahtunut.
Merkkejä jopa sisällissodasta
Nyt Babtšenko on sopeutunut jonkinlaiseen normaalielämään, mutta hyvin erilaiseen kuin mitä se olisi ollut ilman sotia.
– Jos en olisi käynyt läpi sotaa, olisin tavallinen venäläinen lakimies, joka huristelisi hienolla autolla Moskovan katuja eikä ajattelisi paljon mitään.
Vaaratkaan eivät ole poistuneet: niitä voi olla kirjeenvaihtajan työssä muuallakin kuin sotatantereilla: Novaja Gazeta -lehden toimittajista on kahdeksan viime vuoden aikana tapettu seitsemän.
Venäjän nykytilasta Babtšenko on huolissaan.
– Koko Venäjä on rauhaton. On erittäin vaikea sanoa mitään tulevaisuudenvisiota. Näen yhä enemmän merkkejä jopa sisällissodasta matkatessani eri puolilla Venäjää.
Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee kuusi miestä, jotka ryhtyivät Vladivostokissa surmaamaan miliisejä.
– Heitä oli vain kuusi, mutta Venäjä on pullollaan miehiä, jotka vain odottavat mahdollisuutta ottaa ase käteen. Tämän päivän Venäjällä miliisit saavat tehdä ilman huolen häivää murhia, rikoksia, ihan mitä vain joutumatta vastuuseen. Ihmisiä, jotka haluaisivat tappaa miliisejä, on aika paljon.
Suuri ongelma on Babtšenkon mukaan taloudellinen eriarvoisuus. Pieni eliitti elää yltäkylläisyydessä, mutta keskiluokkaa ei ole ja 97 prosenttia kansasta on alakastia, hän väittää.