Meghnad Desain kirja Marxin kosto (Gaudeamus 2008) on hämmentävää luettavaa. Desai on alunperin intialainen vuosituhannen vaihteessa eläkkeelle jäänyt LSE-yliopiston (London School of Economics) professori. Hän johti LSE:n globaalinhallinnon tutkimuslaitosta.
Desai on ollut vuosikymmeniä vasemmistolainen ja aktiivinen Labour-puolueen jäsen. Hänen varhaisempaan runsaaseen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu mm. teos marxilaisesta taloustieteestä (1979). Häntä voi hyvällä syyllä kutsua taloustieteiden marxilaiseksi tutkijaksi. Sellaisena hän on kuitenkin ollut itsenäinen ajattelija sekä ennen ajatustensa käänteen tekevää uudistumista että sen jälkeen.
Ajatustensa uudistumiseen hän kertoo vaikuttaneen kaksi ratkaisevaa seikkaa. Ensimmäinen oli Labour-puolueen jälleen uusi tappio vuoden 1987 vaaleissa vielä Margaret Thatcherin hallintokauden jälkeenkin. Toinen oli Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.
Mikä hänen ajattelutavassaan uudistui? Pääomien yksityisomistukseen perustuvan markkinatalouden (mitä Desai kutsuu kapitalismiksi) on marxilaisuudessa yleisesti odotettu ennemmin tai myöhemmin kriisiytyvän niin perusteellisesti, että se johtaisi markkinatalouden tuhoon ja ”sosialismiin”.
Desai sanoo ymmärtäneensä, että markkinatalous onkin paljon sitkeämpi ilmiö kuin vuoden 1917 jälkeinen marxismi on yleensä olettanut. Hän sanoo oivaltaneensa myös Marxin itsensä – varsinkin kypsään ikään ehtineen Pääomaa kirjoittaneen Marxin – jo ymmärtäneen saman asian perusteellisesti ja läpikotaisin.
Lokakuun vallankumouksesta hurmaantunut – tai hämmentynyt – marxilaisuus kuitenkin sivuutti ja unohti tässä suhteessa Marxin analyysin ja eli pitkään jo aivan lähitulevaisuudessa välttämättömän ”kapitalismin” kriisin ja vallankumouksen odotuksessa. Sama koski Desain mukaan jollakin merkillisellä tavalla myös reformistista sosialismia, joka kuitenkaan ei aktiivisesti pyrkinyt edistämään talousjärjestelmän muutosta.
Desai kutsuu – kuten monet muutkin taloushistorioitsijat – toisen maailmansodan jälkeistä 25-30 vuoden ajanjaksoa ”kapitalismin kultakaudeksi”. Menestys perustui hänen mukaansa lännessä yleisesti omaksuttuun keynesiläiseen talous- ja yhteiskuntapolitiikkaan, jonka tuottaman yleisen hyvinvoinnin ansiosta markkinatalous koettiin lännessä yhä yleisemmin legitiimiksi, eikä työväenliike siksi tuntenut houkutusta neuvostomalliseen kommunismiin.
Kultakaudella toteutettua talousjärjestystä Desai kutsuu ”kapitalismiksi yhdessä maassa”, koska se kaikissa kyseeseen tulevissa maissa oli suurelta osin protektionistista, tullimuurien ja vientitukien suojaamaa, taloutta. Kiinnostavaa on, että Desai rinnastaa surutta keynesiläisyyden Saksan 30-luvun kansallissosialismiin. Jos viimemainitusta ottaa pois tolkuttoman rasismin ja totalitarismin ja sijoittaa niiden tilalle demokratian, niin mikä on ero, kysyy Desai provokatorisesti.
On ilmeinen mutta ymmärrettävä vahinko, ettei Desain laajassa kirjallisuusluettelossa ole Sheri Bermanin kirjaa The Primacy of Politics (Politiikan ensisijaisuus, ilm. 2006). Kirjoittaessaan Marxin kostoa vuonna 2002 Desai ei tietenkään vielä voinut olla tutustunut Bermanin uudelleen ajatteluun pakottavaan kirjaan. Ehkä Berman olisi saanut Desainkin ajattelemaan vielä kertaalleen uudelleen. Sillä Desailla on ehdottomasti – valitettavasti – ensisijaisena talous, the primacy of economics.
Talousjärjestelmän ensisijaisuus heijastuu Desain käyttämään käsitteistöön onnettomalla tavalla. Hänelle on perimmältään olemassa vain kaksi mahdollista yhteiskunnan perusasentoa: kapitalistinen ja sosialistinen. Kapitalismi on markkinatalous, jossa yritysten pääomat omistetaan yksityisesti. Sosialismi on pääomien yhteisomistukseen (siis pääsääntöisesti valtion omistukseen) ja valtion johtamaan talouden suunnitteluun ja ohjaukseen perustuva järjestelmä.
Desailla on suuria vaikeuksissa nimetessään länsimaisia hyvinvointiyhteiskuntia; ne ovat hänelle kömpelösti ”sosialismia kapitalismissa”. Neuvostoliitto ja sen satelliitit olivat ”sosialismia kapitalismin ulkopuolella”. Nyky-Kiinasta hän ei sano tässä suhteessa juuri mitään.
Jos Bermanin tapaan yhteiskuntien kehityksen kokonaisvaltaisessa tarkastelussa asetetaan ensisijaiseksi politiikka, se pakottaa yhteiskuntia kuvaavat käsitteet uuteen asentoon. Vasemmistolaiselta kannalta oleellisin on silloin kysymys, kuinka pitkälle tai kuinka laajalti yhteiskunnan demokraattisella päätöksenteolla ohjataan taloutta edistämään sosialistisia tavoitteita, joita ovat historiallisesti olleet muun muassa täystyöllisyys, kattava ilmainen koulutusjärjestelmä, mahdollisimman tasainen tulonjako ja aukoton sosiaaliturvajärjestelmä.
Tässä perspektiivissä markkinatalous ei ole tuhottava vihollinen, vaan tarkoituksenmukaisten lakien ja säädösten mukaan dynaamisesti toimiva oleellinen ja hyödyllinen osa vapaata kansalaisyhteiskuntaa.
Asian voi ilmaista toisinkin. Tässä perspektiivissä sosialistinen politiikka tarkoittaa aktiivista pyrkimystä toteuttaa mahdollisimman täydellisesti ja mahdollisimman laajalti koko ihmiskuntaa koskien YK:n ihmisoikeuksien julistukseen ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin kirjatut sekä poliittista ja yhteiskunnallista osallistumista koskevat että sosiaalisia ja taloudellisia oikeuksia koskevat ihmisoikeudet.
Kapitalismia on tässä perspektiivisää sellainen poliittinen kulttuuri, joka vastustaa näitä tavoitteita ja haluaa säilyttää mahdollisimman koskemattomana pääomien omistajien ja ns. pääomalogiikan ylivallan. Tässä perspektiivissä sosialistiset poliittiset pyrkimykset ovat kuitenkin olleet, kuten Berman aivan oikein osoittaa, erinomaisen voittoisia etenkin toisen maailmansodan jälkeen.
Katsellessaan maailmaa lähtökohtaisesti marxilaisen taloustieteen sisältä Desai elää – kuten valitettavan moni muukin – käsitesekaannuksen vallassa. Se ei tietenkään vähennän hänen useiden kehitystä koskevien tarkkanäköisten havaintojensa arvoa: Neuvostoliiton kuolema osoitti, että totalitaristinen komentotalous ei toimi.
Voiton laskeva tendenssi, jonka marxilaiset ovat tulkinneet johtavan ”kapitalismin” kriisiin ja vallankumoukseen, on markkinataloudessa todella olemassa. Se kuitenkin voitetaan yhä uudelleen teknologisilla innovaatioilla ja markkinoita laajentamalla eli talouden globalisaatiolla.
Desain kirjassa on paljon muutakin oivaltavaa ja hänen omat panoksensa esimerkiksi YK:n inhimillisen kehityksen indeksin kehittämisessä ovat mitä arvostettavimpia. Politiikan sanastolle Desai kuitenkin on uusliberaalia myrkkyä. Poikkeukselliseksi hänen uusliberalisminsa tekee se, että hän on päätynyt siihen marxilaisena.
Saako Lontoon Highgaten hautausmaalla makaava Marx siinä kostonsa, että historiallisesti liian aikaisin väkisin pystytetty ”sosialismi” kuoli Neuvostoliiton mukana? Tai siinä, että markkinatalous on osoittanut Kaakkois-Aasiassa elinvoimaisuutensa ja tekee sen globalisaation edetessä todennäköisesti kaikkialla muuallakin kehitysmaissa?
Marxin kosto on hyvä ja osuva vitsi, mutta kuitenkin vain vitsi. Itse asian meistä useimmat ovat ymmärtäneet jo aikoja sitten.
Kirjansa viimeisellä sivulla Desai osoittautuu parantumattomaksi marxilaiseksi mystikoksi. Hän lopettaa sanoihin: ”Marx on saanut kostonsa. Saako hän joskus palkintonsa? Rakennetaanko joskus sosialismi, joka ylittää kapitalismin saavutukset?”
Sosialismi, kuten liberalismi tai uusliberalismi tarkoittavat järkevästi ymmärrettyinä sanoina poliittisia ideologioita, jotka ohjaavat politiikan tekoa tässä ja nyt. Nähdä käsitteet Desain tavalla tuottaa pelkkää sotkua.
Sosialistiset aatteet jatkavat voittokulkuaan ja muokkaamaan todellisuutta kaikille siedettävämmäksi. Se vaikuttaa kaikesta porvarillisesta vastaan hangoittelusta huolimatta täysin ilmeiseltä. Jos Marx on saanut kostonsa, niin on hän saanut myös palkintonsa.
Mitään mystistä katkaisukohtaa, jossa siirrytään ”sosialismiin”, ei kuitenkaan ole. On vain poliittista vääntöä ja kulttuurista edistymistä lukemattomien yksittäisten asioiden osalta. Jos vasemmistolla on kokonaiskuva siitä, mitä pitää tavoitella, niin mennään oikeaan suuntaan. Taivalta riittää.