Erikoistutkija Pekka Sauramo viittaa tiistaina ilmestyneessä artikkelissaan vientiteollisuuden vuosituhannen vaihteen kultakauteen, jota EK hamuaa nyt takaisin ja keinona siihen on äärimaltilliseksi kutsuttu palkkaratkaisu.
Entinen KHT-tilintarkastaja Ritva Pitkänen kutsui tuota kautta osin Sauramon kanssa tekemissään tutkimuksissa kultamunaksi. Suomen sosiaalifoorumissa vuonna 2003 hän esitteli tutkimuksensa, jossa kerrottiin, mihin Suomen suurimmat teollisuusyritykset käyttivät voittonsa, ”kultamunan”.
Vastaus oli kasvanut osingonjako. Ennen 1990-luvun lamaa yritysten liikevoitto oli alle kaksi miljardia euroa vuodessa, mutta vuonna 2000 se oli noussut yli kymmeneen miljardiin. 2000-luvun alussa talouskasvu hidastui, mutta osingonjako ei. Vuosina 1990–2003 osinkoja maksettiin keskimäärin 40 prosenttia tilikauden voitosta. Vuosina 2002 ja 2003 osinkoihin meni jo puolet voitoista.
Vielä 1990-luvulla teollisuus maksoi hieman enemmän veroja kuin osinkoja. Nyt osingot ylittävät verot.
”Kultamuna” oli 63 miljardia euroa
1990-luvulla teollisuusyritysten kokonaisvoitto oli 63 miljardia euroa. Siitä 35 miljardia euroa käytettiin sijoituksiin konserniyrityksiin. Suomen silloisia työvoimakustannuksia valittavat yritykset ostivat toisia yrityksiä Hollannista, Ruotsista, Saksasta ja Norjasta.
”Mielenkiintoista on, että sijoituskanta on suuri maissa, joissa palkkojen osuus bruttokansantuotteesta on Suomea korkeampi ja joissa ei ole tapahtunut yhtä jyrkkää palkkojen kansantulo-osuuden laskua 1990-luvulla kuin Suomessa. Vaikuttaakin siltä, että Suomen nykytasoa korkeampi palkkojen kansantulo-osuus ei välttämättä merkitse kannattamatonta yritystoimintaa”, pohti Pitkänen tutkimuksessaan.
Saajalleen verovapaita osinkoja teollisuus maksoi 12,7 miljoonaa euroa vuosina 1990–2000. 70 prosenttia osingoista maksettiin toisille yrityksille ja ulkomaille kaikista osingoista päätyi runsas kolmasosa.
Ei mitään uutta kansantalouteen
Ennen 1990-luvun lamaa teollisuudessa oli 488 000 työpaikkaa. Sen jälkeen niiden liikevaihto viisinkertaistui, mutta työntekijöitä teollisuudessa oli 2000-luvun alussa 50 000 vähemmän.
”Siitä päätellen, että teollisuustoimialan työpaikat eivät ole lisääntyneet ja nettoinvestoinnit ovat olleet vähäisiä, sijoituksella ei ole luotu kansantalouteen ja kansalaisille mitään uutta. Sijoitukset ovat merkinneet osallistumista markkinoiden globaaliin uusjakoon”, Ritva Pitkänen päätteli kevään 2003 raportissaan.
Ylihintaa pankkikriisin verran
1994–2004 suomalaiset yritykset kansainvälistyivät lähes Euroopan ennätysvauhdilla pääasiassa ostamalla ulkomaalaisia yrityksiä. Kaupat olivat huonoja. Pääoman tuottoaste kotimaassa oli keskimäärin 11 prosenttia ja ulkomailla keskimäärin 6 prosenttia. Suomesta ulkomaille on sijoitettiin tuolloin 70 miljardia euroa ja ulkomaalaiset yritykset sijoittivat Suomeen 50 miljardia.
Ritva Pitkäsen vuonna 2007 Palkansaajien tutkimuslaitokselle tekemän arvion mukaan kymmenessä vuodessa suomalaisyritykset maksoivat tekemissään kaupoissa yhteensä 16 miljardia euroa ylihintaa. Summa on samaa luokkaa kuin 1990-luvun alun pankkikriisin hinta yhteiskunnalle. Kyse ei ollut vain yritysten tai osakkeenomistajien tappiosta, vaan menetetystä kansantulosta, josta koitui noin kahden miljardin euron verotulojen menetys.
1990-luvun perintöä on sekin, että palkkojen osuus kansantulosta laski enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Työttömyys jäi epätavallisen suureksi ja on pitänyt palkkojen kansantuoteosuuden lamaa edeltänyttä aikaa matalampana.