Hallitusneuvotteluja käydään tilanteessa, jossa niitä vetävä keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on pyrkinyt kokoamaan yhteiskuntasopimuksen Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi etenkin Ruotsiin ja Saksaan verrattuna. Keskusteluissa on usein viitattu kuvioon, joka löytyy Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen Strategia Suomelle -raportista. Sen mukaan vuonna 2013 hintakilpailukykyä mittaavat yksikkötyökustannukset Suomessa ylittivät Saksan tason 25 prosentilla ja Ruotsin tason 10 prosentilla, kun lähtökohdaksi otetaan vuosi 2000.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Pekka Sauramon mukaan vertailuun liittyy useita harhoja. Suomen kilpailukyky ei ole huono, Sauramo väittää artikkelissa, joka ilmestyi tiistaina Talous ja yhteiskunta -lehden tuoreimmassa numerossa.
Suomi halvin teollisuudessa
Sauramon mukaan tuoreimmat tilastotiedot osoittavat yksikkötyökustannusten nousseen Suomessa ajanjaksolla 2000–2013 ainoastaan kolme prosenttiyksikköä enemmän kuin Ruotsissa. Jos tarkasteluajanjakso aloitetaankin vuoden 2000 sijasta vuodesta 1990, niin yksikkötyökustannukset nousivat Suomessa vähemmän kuin Ruotsissa, hän toteaa.
EU:n tilastoviranomaisen Eurostatin tuoreimpien tietojen perusteella työvoimakustannukset teollisuudessa ovat Suomessa matalammat kuin Ruotsissa ja Saksassa. Työtunnin kustannus välilliset työvoimakustannukset mukaan lukien oli Suomessa viime vuonna 35,9 euroa, Ruotsissa 41,8 euroa ja Saksassa 37,1 euroa.
EK hamuaa takaisin kultakauteen
Kilpailukyvyn parantamiseksi Suomessa vaaditaan ”äärimaltillista” palkkaratkaisua. Nykyisen talous- ja kasvusopimuksen palkankorotuksista neuvotellaan kesäkuussa.
Pekka Sauramon mukaan Suomen taloushistorian valossa vuosituhannen vaihde oli suomalaiselle vientiteollisuudelle kultakausi. EK haluaa sen takaisin ja koska markkaa ei enää ole, kultakauteen palaaminen edellyttäisi sitä, että palkat nousisivat ”äärimaltillisesti”. Sauramon mukaan paluu vuosituhannen vaihteen kultakauteen ei ole mahdollista ilman palkansaajien uhrautumista.
Ei syytä uhrautumiselle
”Heidän tulisi olla valmiita siihen, että he saavat nykyistä pienemmän osuuden Suomen kansantaloudessa syntyvistä tuloista. Jos olisi varmuus siitä, että uhrautumisen ansiosta työllisyys Suomessa parantuisi, sille löytyisi hyvä perustelu. Tällaista varmuutta ei kuitenkaan ole”, kirjoittaa Sauramo. Hän varoittaa, että ”äärimaltillisten” palkkaratkaisujen seurauksena palkansaajien ostovoiman kehitys voi muodostua niin heikoksi, ettei kotimarkkinoilla toimivilla yrityksillä ole edellytyksiä laajentaa toimintaansa tuntuvasti.
”Siksi uudella hallituskaudella painopisteen kilpailukyvyn parantamisessa pitäisi olla muualla kuin hinta- ja kustannuskilpailukyvyn parantamisessa, esimerkiksi laadukkaiden vientituotteiden luomisessa ja niiden osaavassa markkinoinnissa. Nyt emme elä aikaa, jolloin vain palkansaajien tulisi uhrautua jonkun epämääräisesti määritellyn yhteisen edun nimissä”, Sauramo toteaa.