Kirjailija-toimittaja Erkki Vala – keväällä 1944 kuolleen Katri Valan veli – kirjoitti 21. lokakuuta 1944 Tukholmasta Suomeen Arvo Turtiaiselle:
”Kovin minuun koski Katin kuolema täällä. Vieläkin tahtoo tulla kyyneleet silmiin, kun ajattelen Katin vaikeata elämää ja hänen lahjomatonta rehellisyyttään runoilijana ja ihmisenä. Oli se kamala vahinko että hänen piti kuolla juuri uuden ajan kynnyksellä. Nyt vasta alkaa ymmärtää, että hän taisteli ja kärsi meidän kaikkien puolestamme, oli Suomen kansan vapaudenkaipuun tulkki pimeänä aikakautena.”
Toinen lainaus on peräisin kirjeestä, jonka taiteilija Tapio Tapiovaara lähetti tuolla samalla viikolla Kuopiosta, ja niin ikään Turtiaiselle:
Kun SKDL nyt julisti ”maata, rauhaa ja leipää”, niin ei tuohon kutsuun ollut vaikea vastata.
”Olen onnellinen, että nämä raskaat vuodet ovat ohi ja voin nähdä ajan, jolloin ajatuksilla, joita sydämeni on hellinyt, on mahdollisuus kehittyä ja kantaa hedelmää. Iloitsen, että käteni saavat osaltaan auttaa kulttuurimme nousua. – – . Tulenkantajina meidän tulee nyt sytyttää uudet ja toisten sammuneet soihdut, kunnes maata valaisevat sydäntemme ja älyjemme lämpöiset säteet.”
Kaksi ihmistä ja kirjettä, samansuuntaisia ajatuksia.
On ensinnäkin ”vapaudenkaipuun tulkki pimeänä aikakautena” ja ovat ”sammuneet soihdut” – toiselta puolen ollaan ”uuden ajan kynnyksellä”, missä pian jo ”valaisevat sydäntemme ja älyjemme lämpöiset säteet”.
Kirjoittajat olivat kulttuurin ja taiteen ihmisiä, ehkä jollain tapaa tarkka-aistisempia, sensitiivisempiä kuin me tavallinen kansa. Joka tapauksessa näiden kahden sanat hyvin kuvastavat laveamminkin niitä tunnetiloja, jotka valtasivat alaa jatkosodan jälkeen, välirauhansopimuksen oloissa.
Todellakin: Suomessa astuttiin tuolloin aikakausien murroskohdan yli, yli kuilun sodasta kohti rauhaa, menneestä tulevaan. Ensimmäiseksi tasavallaksi sittemmin kutsuttu puolidemokratia oli väistyvä toisen tasavallan ja ellei täysdemokratian niin aiempaa eheämmän demokratian tieltä.
Seistiin jonkin uuden ovella – mutta mihin ovi avautuisi, sitä ei tiennyt kukaan.
Suomalaisissa velloi paitsi monenlaisia pelkoja, myös toiveita, toivoa ja odotusta.
Odottamisen lajit
Tšekkoslovakian vuoden 1989 murroskohdan symboli, kirjailija Václav Havel on erottanut inhimillisen toivon ja odotuksen kaksi perustyyppiä.
Ensinnäkin on odottamista, jonkalaisen tunnemme Samuel Beckettin tunnetusta näytelmästä Huomenna hän tulee: siinä kaksi miestä odottaa salaperäistä avainhenkilöä, Godot’ta, joka ei koskaan saavu. Godot’n odottelu juontuu epätoivosta ja avuttomuudesta; ihmisillä ei ole voimaa muuttaa arkeaan ja elinolojaan ja siksi he panevat toivonsa johonkin näkymättömään, täsmällisesti määrittelemättömään.
”Ulkoa tuleva pelastus”, sanoo Havel, ”se on vailla toivoa olevien ihmisten toivoa.”
Toisen odotustyypin hän määrittelee näin:
”[Se] perustui tietoon, että oli periaatteessa järkevää olla jotakin vastaan ja puhua totta yksinkertaisesti siksi, että niin oli oikein, spekuloimatta lainkaan, johtaisiko se mihinkään huomenna tai ylihuomenna tai edes joskus – – ”
”[Se oli] odottamista toivon, ei toivottomuuden ilmentymänä”, Havel toteaa.
Hänen mukaansa voi siis ilmetä negatiivista turhan odottamista, pelastususkoa – toiselta puolen on periaatteellista ja realistisista oletuksista kumpuavaa toivoa, sanoisinko kunniallista, moraalisesti kestävää odotusta.
Havelilla oli kokemusta näistä odottamisen päätyypeistä, ja kummastakin aivan ääripäissään. Valottomimpaan Godot-tilanteeseen hän joutui kun vastaanotti sosialistista oikeutta 1970–80-luvulla vankilassa, mutta kansanliikkeeseen nojaavan toivon ja toiveikkuuden hän sai – yhtä täysimääräisesti – kokea vajaata vuosikymmentä myöhemmin.
SKDL – Vastaus odotuksiin?
Sodan jälkeen oli suomalaisen rahvaan odotushorisontti tulvillaan, mutta kumpaa odottamisen ja toivon kategoriaa siihen enemmän kätkeytyi?
Sotavuosina proletariaatin piirissä oli rehottanut roima annos Godot-ajattelua. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä -romaanissa muuan sodan ja sorron ahtaalle ajama Pispalan toveri äyskäisee: ”Tulis isä Stalin ja löis kasaan tän koko paskan!”
Samansukuista äkkivääryyttä totta kai esiintyi rauhan tultuakin, joukkokokouksissa ja järjestöissä kuului puheita, että Neuvostoliiton on annettava hoitaa asiat pikaisesti kuntoon. Vaikeampi on tietenkin osoittaa, oliko asenne kovinkin syvää ja levinnyttä – vai pelkästään sinänsä tuttua porukassa huutelua ja suunpieksäntää.
Joka tapauksessa vahvana, kiistatta vallitsevampana, välittyi se toinen odottamisen tapa. Äkkiä oli heräämässä luottamus omiin voimiin, kansanvallan ja poliittis-sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen, lyhyesti sanoen: inhimilliseen nousukauteen. Itsenäisyyden ensimmäisen neljännesvuosisatamme poliittinen järjestelmä – sanottakoon sitä suvereeniksi demokratiaksi – ei ollut kyennyt eikä halunnut näitä perustavia oikeuksia kaikille suomalaisille tarjota ja turvata. Osa yhteiskunnasta oli ajettu yhteiskunnan laidalle, osa suorastaan sysätty ulkopuolelle. Ne, joille Tannerin sosiaalidemokratia ei vasemmistolaisuudeksi kelvannut, oli suurelta osin pudotettu lainsuojattoman asemaan.
Sotaa edeltävä valtava sosiaalipsykologinen tausta on aina huomioitava, kun analysoidaan sotaa seuranneita vaihtoehtoja ja valintoja. Tähän perusmaisemaan kuuluu sisällissodan trauma, joka oli yhä täysin avoin ja julkisesti käsittelemättä.
Jatkosodan jälkeen kansanjoukkoja siis elähdytti tilaisuus päästä vihdoin rakentamaan yhteiskunnastamme kaikkien jäsentensä tasavertainen yhteisö.
Syksyn 1944 tilanteen syviin tarpeisiin ja pyyteisiin reagoitiin pystyttämällä SKDL, 70 vuotta sitten lokakuun 29. päivänä 1944. Oli nimittäin nähtävissä, että SDP ei näihin tarpeisiin vastaisi, tuskin haluaisikaan vastata.
Neljäsanaiseen nimeen (Suomen – kansan – demokraattinen – liitto) kiteytyy itse asiassa varsin osuvasti ne avainkohdat, joiden varassa uusi ryhmittymä toivoi ja julisti seisovansa.
Mitä näihin neljään sanaan sisältyi?
Suomi – suomalainen ja kansallinen, muttei kansalliskiihkoinen; ei kansainvälisyyttäkään kaihtava.
Kansa – tavallisen kansan ja työtätekevistön kattava perusta, sen etuja parantava, aiempia jakoja ja diskriminaatioita purkava.
Demokratia – maailmansodan jälkeen polttavin vaatimus Euroopassa oli laajentaa kansanvalta kaikkien kansankerrosten nautinnaksi, mutta kitkeä samalla fasismi juurineen; näin painotettiin myös Suomessa. YK:n perustaminen edisti samaa päämäärää maailmanlaajuisesti.
Liitto – määritelmänä puolueen liitto-muodolla kurkotettiin laajalle, periaatteessa useampien puolueiden ja yhdistysten yhteistoimintaan ja jopa mahdolliseen yhteenliittymään.
Kajoamatta siihen, kenen ensiksi lausumaa ajatusta SKDL nyt ilmitoi ja toteutti, toimintaan tempautumisen hetki avautui hyvin otollisena uuden liikkeen synnylle. Riittää todeta, että ajatuksella oli suurta tilausta ja että sanoma upposi kuin terva kuivaan puuhun.
Perustamista seuranneena talvena, keväänä ja kesänä nousi SKDL:n satoja upouusia yhdistyksiä ympäri Suomen, samalla kun toistasataa SDP:n osastoa siirtyi SKDL:ään. Myös monta kymmentä työväentaloa palautettiin alkuperäisille omistajilleen, työväenyhdistyksille, joilta nämä toimitalot oli lapualaispaineessa takavarikoitu.
SKDL:n aloitusvaihe hakee vertaansa suurlakon 1905 ja kevään 1917 kiihkeimmistä toiminnan päivistä. Liiton äkillinen lähtöharppaus, samoin kuin SAK:n kasvu ja vahvistuminen, on tunnettua historiaamme. Voimme perustellusti, ja liioittelematta, sanoa että vuosien 1944 ja -45 kuluessa maahamme syntyi uusi ja uudenlainen kansanliike, SKDL. Se ponnisti ylös ja vakiintui – maalaisliiton ja SDP:n rinnalla – yhdeksi ”kolmesta suuresta”, jonka asema ja merkitys säilyi vuosikymmeniä.
Kevään 1945 vaaleissa SKDL:n kannatus sitten realisoitui. Liiton ehdokkaat saivat 23,5 prosenttia annetuista äänistä, kaikkiaan 400 000 ääntä, mikä toi 49 kansanedustajaa.
Itsetutkiskelua
Oli siis SKDL:n synnyn etäisemmät pohjamotiivit. Lisäksi välittömämmin sitä ruokki sota-ajan politiikka, sosiaalidemokraattien osuus ja vastuu siitä. Kaupunkien työläisten – mutta myös maalaisrahvaan – parissa kyti kiukku ja pahansisuinen nurina, jopa vihamielisyys koettuja sotavuosia, sotapolitiikkaa ja Saksa-aseveljeyttä kohtaan. Se hajotti SDP:tä ja kannattajakuntaa ja aiheutti lähes joukkopakoa puolueesta, ja runsaimmin kohti SKDL:ää.
Jatkosodan tappio oli kapean valtaryhmän poliittinen tappio. Poliittinen voitto siitä lankesi siihenastisille vallattomien ryhmille, rauhanoppositiolaisille, ja vankiloissa ja turvasäilöissä viruneille.
Valtaosa sadoista tuhansista rintamamiehistä ei varmaan mieltänyt sotatappiota miksikään voitoksi – paitsi sikäli että henki säilyi –, mutta tyytymättömyyttä ja katkeruutta ankeista rintamavuosista kyllä purkautui. Kun SKDL nyt julisti ”maata, rauhaa ja leipää”, kun se tuomitsi sodan vuosien tuhoisan politiikan ja Saksa-yhteyden, ja kun se vaati laadullisesti uutta ja laajaa kansanvaltaa verrattuna lapualais- ja sotavuosiin, niin ei tuohon kutsuun ollut vaikea vastata.
Jälkikäteen voimme (ja meidän tulee) tutkia, miten oikeita tai vääriä olivat sota-ajan valinnat – samoin sitä, miten hyvin perusteltuja sanotut tunteet ja poliittiset reaktiot olivat kansan riveissä. Tämä tarpeellinen, edelleen jatkuva tutkimus ja keskustelu ei laimenna sitä itsestään selvää tosiasiaa, että 1940-luvun puolivälissä lähihistorian jälkikaiut kuuluivat poliittisen taistelun relevantteihin, aivan keskeisiin aineksiin.
Vaadittiin kansallista tilintekoa ja itseanalyysia, ja arviota myös tehtiin, ja johtopäätökset vetivät vasemmalle.
Alleviivattakoon, että päinvastoin kuin vastustajaleiri alinomaa kuulutti, SKDL:n syntyä ei ohjannut neuvostokommunismin ihailu, ei yritys plagioida neuvostojärjestelmää saati kuljettaa sitä tänne viidennen panssarikolonnan huoltokuormassa. He, jotka muuta väittävät, kärsivät vajavaisesta kosketuspinnasta suomalaisen mielenmaiseman ja silloisen yhteiskunnan kanssa.
Jos riidatonta onkin, että kommunistipuolue SKP:ssä rehotti myös telaketjusosialismista haikailevia yksilöitä, ei tämä pienryhmä toden totta riittänyt kompromettoimaan SKDL:ää, sen sisintä ajatusta. SKDL:ää ei luotu vallankumousratsuksi tai Troijan puuhevoseksi, olipahan suomalainen kyntöhevonen – edessään loppumatonta työsarkaa. Päämääränä oli nostaa köyhää kansaa paikoin järkyttävän alkeellisesta taloudellis-sivistyksellisestä asemasta kohti ihmisarvoisempaa elämää. Mitenkään muuten kuin astumalla täysin voimin mukaan arjen politiikkaan se ei olisi käynyt päinsä.
Hyvinvointivaltion käsitettä ei 70 vuotta sitten tunnettu eikä käytetty, mutta jotakin oleellista sen sisällöstä mielissä kangasteli. Vuosien 1945–48 sisäisesti heterogeeniset hallitukset eivät käänteentekeviä saavutuksia päässeet esittelemään, mutta jotakin sentään, parikymmentä sosiaalista lakia, esimerkkinä laki lapsilisistä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkäaikaiset järjestelyt, Pariisin rauhansopimus 1947 ja yya-sopimus 1948, tulivat voimaan stabiloiden Suomen aseman kylmän sodan kartalla.
Alkuajatus katoaa
Mutta harvoin asiat sujuvat ihanteellisesti. SKDL ei sittenkään jaksanut kyllin kauan pitää yllä alkuperäistä tarkoitustaan. Oli pyritty luomaan yhteinen kenttä erilaisten katsomusten tasavertaiselle kommunikoinnille, toimimaan välttämättömänä siteenä ja verkostona, joka kerää yhteen ja artikuloi suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia ja ratkaisuja. SKDL:lle ajateltua roolia ei vielä ehditty vakiinnuttaa ja institutionalisoida ennen kuin jo ilmeni kohtalokkaita ilmiöitä.
Vahvasti vaikutti maailmanpolitiikka, kylmään sotaan äkkiä vievä polku, sodan voittajaliittoutuneiden keskinäinen välirikko. Stalinin aggressiiviselle etenemiselle ei ilmeisesti ollut muuta vastakeinoa kuin Yhdysvaltain valitsema ”patoamisen politiikka” (policy of containment), johon alettiin kääntyä
Churchillin ”rautaesirippu”-puheen aikoihin jo vuosi pari sodan päättymisestä.
Oli miten oli, kylmä sota lennähti myös meille ja hyydytti oitis SKDL:n ja SDP:n järkevän poliittisen yhteistyön idut. Niin ikään jääkausi peitti SAK:n ja TUL:n tapaiset suuret järjestöt, joista etenkin ay-liikkeen liitoissa tappio koski kaikkia jäseniä hajaannuksena ja haihtuvana painostusvoimana. Maailmanlaajuinen kylmä sota vauhditti ja sinetöi paikallisen kahtiajakomme – ilman että kentällä edes kovin tarkkaan tunnettiin uuden linjan alkuperää. SDP:n salaperäisen A-jaoston miehetkin vain tekivät työtä käskettyä, Leskisen ja Varjosen varmoin ohjein.
Toisekseen, SKDL:ään assosioitunut sos.dem. johtajakaarti oli lopulta haurasta ja vanhaa, monikin jo katsomon puolella. Tapahtui ”demokratianvastaisia tekoja” – kuten Hertta Kuusinen kutsui K. H. Wiikin kuolemaa –, oli saamattomia laiskajaakkoja kuten pääministeri Mauno Pekkala, ja muutama merkittävä kasvo katosi diplomaatiksi. Terhakka Sosialistinen yhtenäisyyspuolue kuihtui olemattomiin sekin.
SDP:n yhteistyöhakuisesta vasemmistosta ei liioin kohonnut kokoavaa arvovaltaista johtohahmoa, joka olisi taltuttanut eripuran ja saanut pidettyä osapuolet saman pöydän ääressä. Olisiko esimerkiksi K.-A. Fagerholmista tai Eero A. Wuoresta sellaiseksi ollut? Se jää vain spekulaatioksi, viime kädessähän he vetäytyivät ja sulautuivat SDP:n päälinjaan.
Sama polarisaatio jylläsi SKP:ssä. Epäluulo, jäsenten ja lähiryhmien kyttäys tiivistyi, aatteellisia ja henkilökohtaisia harhapolkuja alettiin valvoa entistä lujemmin, ilmapiiri myrkyttyi. SKDL:n ei-kommunististen jäsenten heiveröisyys johti siihen, että liitto ikään kuin putosi kommunistien syliin. Järjestöstä tuli paljon entistä selvemmin fasadi ja vaalijärjestö, osin peitejärjestön luonteinen.
Vailla merkitystä ei ollut se, että SKP:tä johti 1930-luvun Lenin-koulussa oppinsa omaksunut ryhmä. Nämä leninistit eivät halunneet luopua puolueteorian opinkappaleista, viimeiseksi etujoukkoajattelusta. Kommunisti oli muita yksilöitä ylempi ja tietoisempi, puolue tietysti kaikkein valistunein, ellei valaistunein. Vaatimus SKDL:n sisäisestä tasa-arvosta soti tätä etujoukko-oppia vastaan, peräti halvensi sitä.
Kommunisteiltahan oli kaukonäköistä mennä vaaleihin SKDL:n nimissä; ikinä ei SKP:n omilta listoilta olisi sellaista vaalikannatusta herunut. Tämä tosiseikka oli tietysti omiaan pitämään SKDL:ää yllä, mutta samaan aikaan se kavensi liiton roolia ja poliittista aloite- ja määräysvaltaa. Puheet kumileimasimesta ja SKP:n peitejärjestöstä, samoin kuin omien valitukset kaksoisorganisaation rasituksista, eivät suinkaan olleet vailla todellisuuspohjaa. Syynä oli yhtä paljon SKDL:n heikkous kuin SKP:n vahvuus.
Vihdoin omillaan
SKDL:n alku oli nostanut voimakkaita lupauksia, Havelissa pysyäksemme ”odottamista toivon, ei toivottomuuden ilmentymänä”. 1940-luvun lopulta seurasivat pitkät vuodet rutiineja, kangistumista ja ylhäältäpäin saneltua epäitsenäisyyttä, samaten poliittisessa eristyksessä oloa – kunnes 1960-luvulla yhteiskunnallinen ilmasto ja keskustelu vähä vähältä alkoi avartua ja monipuolistua.
Nämä 60-luvun kehityspolut ovat yhä edelleen erittäin kiintoisa teema.
Mukaan uusiin suuntauksiin tarrattiin silloin myös SKDL:ssä, eikä vain niiden vanaveteen, vaan monilta osin aivan keulille asti. Nuorehko raikas vasemmistolaisuus puhalsi sisään, siitä tuli ajan tunnusmerkki.
Välttämättömänä edellytyksenä tulivat myös henkilövaihdokset, ensin SKDL:ssä, pian myös SKP:ssä. SKDL:n pääsihteerinä 1965 ja puheenjohtajana 1967 aloittanut tohtori Ele Alenius asetti työhön ryhtymiselleen selvät myönteiset ehdot, jotka edellyttivät takuita liiton poliittisesta itsenäisyydestä ja avointa suhdetta koko vasemmiston yhteistyöhön. Lähitukena Aleniuksella oli suppeahko, mutta erittäin motivoitunut SKDL:n toimiston ryhmä.
Vuosikymmenen puoliväli oli taitekohta, jolloin SKDL alkoi ottaa itselleen luontevimmin sopivaa roolia käytännön uudistusten ajajana. Vähemmän teoriaa, enemmän tuloksia; tunnuttiin ajateltavan.
Vaikean prosessin jälkeen SKDL lähti mukaan kansanrintamahallitukseen 1966. Nyt oli kysymys siitä, mitä kohden oli alun perinkin pyritty: yhteiskunnan uudistamisesta laajalta pohjalta, tasaisempien lähtöedellytysten luomisesta kansanluokkien kesken, tiestä kohti hyvinvoinnin ja tasa-arvon Suomea. (Edistysaskeleita oli toki saatu jo ennemminkin, esimerkiksi TEL- ja LEL-uudistukset vuosikymmenen alussa.)
Suuret kaukotavoitteet ovat edellyttäneet valtavasti työtä ja yhteistyötä, neuvottelua, etujen sovittelua ja harmonista lainsäädäntöä. Muuta järkevää tietähän ei ole. Tuloksena me emme ole saavuttaneet merten tai pilvien takaista onnelaa, mutta olemme yltäneet kuitenkin korkealle kehittyneeseen, turvalliseen ja hyvinvoivaan yhteiskuntaan. Sen monissa pitävimmissä peruspilareissa meillä on puolustamista – tänään, ja melko varmasti myös huomispäivänä.
Kirjoitus on tohtori Veli-Pekka Leppäsen pitämä alustus SKDL:n historiaseminaarissa 8. marraskuuta.