Lähteet
Helm, Toby (2013) More than 5 million people in the UK are paid less than the living wage. The Observer Saturday 2 November 2013.
Hiilamo, Heikki (2014)
Voiko osallistava sosiaaliturva lisätä osallisuutta? Yhteiskuntapolitiikka, 1 / 2014.
Kangas, Olli (2000) Muurahaiset ja heinäsirkka. Australialaisten ja suomalaisten mielipiteet oikeudenmukaisista sosiaalieduista. Yheiskuntapolitiikka 5 / 2000.
Tarvitaan työttömien joukko toimimaan ”piiskana” ja ”palkkajarruna”, jotta kilpailukyky säilyy.
Kiikkala, Irma (2006) Hyvä elämä ja henkinen hyvinvointi. Neuvola ja kouluterveys -lehti 7/2006.
Kuparinen, Susanna (2013) Osallistu… tai kuole nälkään. Fifi. Voima.
Parpo, Antti (2013) Osallistavan sosiaaliturvan malli ja sen toteuttamisvaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriö.
Osallistava sosiaaliturva. Työryhmän väliraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2014:11. Helsinki 2014.
Vartiainen, Juhana (2013) Osallistava sosiaaliturva, taloustieteen näkökulma. Osallistava sosiaaliturva -seminaari VATT-startti 17.9.2013. / Kuka kuuntelee köyhää –verkoston seminaari 25.10.2013.
Osallistavan sosiaaliturvan tavoitteeksi on määritetty työkykyisten työttömien syrjäytymisen ehkäisy, kannustaminen osallistumiseen ja samalla sosiaaliturvan yleisen hyväksynnän lisääminen yhteiskunnassa.
Ideana on aktivoida työelämän ulkopuolella olevia määräämällä heidät osallistumaan joka arkipäivä joksikin aikaa toimintaan, jonka ei tulisi olla työtä palkkatyön mielessä. Pientä korvauksen lisää tästä voisi saada ja kieltäytymisestä seuraisi esillä olleiden kaavailujen mukaan etuuksien menetyksiä. Laajimmillaan uudistus voisi koskea ”työikäisiä työelämän ja opiskelun ulkopuolella olevia henkilöitä, joilla voidaan nähdä olevan vaara syrjäytyä yhteiskunnasta”.
Sosiaaliturvan vastikkeellisuuden mittava laajentaminen voi tuottaa aivan muita kuin julkilausuttuja vaikutuksia.
Aisopoksen opetukset
Aloitetaan sosiaaliturvan hyväksynnän lisäämisen tavoitteesta, jolle pohjustuksena lyhyt katsaus ajattelutottumustemme taustoihin. Nykyinen Kelan tutkimusosaston osastopäällikkö Olli Kangas kirjoitti 2000-luvun alussa artikkelin Heinäsirkat ja muurahaiset, jossa hän oivaltavasti kuvailee Aisopoksen faabelin kautta kahden vastakkaisen yhteiskuntapoliittisen jakoperiaatteen tai moraliteetin välistä jännitettä.
Arkipäivän ajattelumme on kytkeytynyt syvästi muurahaisen moraaliin: muurahaisella ei ole velvoitetta antaa omastaan heinäsirkalle, joka varaston keräämisen sijaan vietti kesänsä soitellen. Kytkennän vahvuus ei ole ihme, sillä ansioiden mukaan palkitsemisen periaate löytyy niin monista uskonnoista kuin sosiaalipoliittisesta järjestelmästämmekin. Tätä meritokraattista ajattelua, jota lähellä on myös mm. Robert Nozick vapaan markkinatalouden puolustuksessaan, on syytä tarkastella kriittisesti. Kangas tekee sen vastuullisuuden, inhimillisyyden ja ennakoimattoman riskin kautta.
Vastuullisuus omista päätöksistä edellyttää tietoisuutta seurauksista. Monissa tilanteissa seurauksista ei voi olla varmuutta.
”Vastuullisuus edellyttää myös autonomisuutta, sitä että yksilö omaa tahdonvoimaa ja todella pystyy tekemään itsenäisiä ratkaisuja … Rationaalisuus on … ehdollista ja sidottu erilaisiin valintoja ehdollistaviin taustatekijöihin”, toteaa Kangas.
Inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus ovat monin tavoin uskonnoissa ja käytännöissämme läsnä ansaintaperiaatteen ohessa ja tähän armeliaisuuteen heinäsirkka voi vedota hätätilanteessaan. Ennakoimaton riski tai huono onni aiheuttavat tilanteita, joiden ratkomiseen meritokraattinen malli ei tarjoa ratkaisua. Osittain riskeihin voi varautua vakuutuksin, mutta jos muurahaisen keko tuhoutuu tulvassa ja vakuutusyhtiö menee konkurssiin, niin tulisiko kerjuulle joutunutta muurahaista tukea ja millä periaatteella? Vakuutuksia myönnetään riskeihin, joihin vakuutuksen ottaja ei voi vaikuttaa (esim. vanhuus). Sitä ei saa asioihin, joihin ihmisen oletetaan voivan itse vaikuttaa (esim. alkoholismi, työttömyys).
Vastaavasti keskusteluissa ”sosiaalipoliittisen avustusjärjestelmän oikeudenmukaisuudesta ja kannatusperustasta (legitimiteetistä) kysymys siitä, onko avun tarve itse aiheutettu vai ei, muodostuu tärkeäksi vedenjakajaksi”. Itse aiheutetuksi katsottuun avuntarpeeseen ollaan haluttomampia vastaamaan kuin itsestä riippumattomaan.
Ajattelutapojen raamit
Työttömyys on osana hyvinvointivaltiollisen ajattelun ja käytäntöjen muutoksia käännetty rakenteellisesta ongelmasta entistä vahvemmin itse aiheutetuksi. Näin on tapahtunut esim. muuttamalla työttömyyteen liittyvää sanastoa (mm. aktivointipolitiikka, aktivointisuunnitelma, aktivointitoimenpiteet) sekä lisäämällä kontrollia ja vastikkeellisuutta erityisesti pitkään työttöminä olleiden ja nuorten saamiin korvauksiin. Ei liene sattuma, että lakia kuntouttavasta työtoiminnasta valmisteltiin 1990-luvun lopulla työryhmässä samanaikaisesti, kun toinen työryhmä syventyi sosiaaliturvan väärinkäytöksiin.
Mitä muuta työttömien aktivointitoimet ja -suunnitelmat kertovat uurastaville muurahaisille kuin, että kyse on passiivisista työnvieroksuvista heinäsirkoista. Tämän tyyppisen ajattelun vahvistuminen, kriisitietoisuuden lietsonta ja keskiluokan kokemat elintasoonsa kohdistuvat uhkat tuottavat otollisen tilanteen laajentaa vastikkeellisuutta. Lisätäänkö samalla sosiaaliturvan hyväksyntää?
Kankaan edellä mainitussa Aisopoksen tarinalla pohjustetussa artikkelissa analysoidaan Australiassa ja Suomessa toteutettua tutkimusta ihmisten asennoitumisesta sosiaaliturvaan. Edellisessä sosiaalipolitiikka rakentuu tarveharkintaisuuteen, keskeistä on avuntarpeen syyn selvittäminen. Suomessa taas kansalaisuuden tai asumisen pohjalta maksettavilla sosiaalieduilla on pitkät perinteet; perusturva kuuluu kaikille eikä vain ”kunnollisille”.
Hapertumista on tapahtunut tarveharkinnan ja vastikkeellisuuden lisääntymisen myötä. Asenteiltaan molempien maiden kansalaiset toki olivat ”aisoposlaisia”, mutta Australiassa vahvemmin kuin Suomessa. Tässä on nähtävillä se, että instituutioilla on vaikutusta ihmisten ajatteluun. Tämän mukaisesti vastikkeellisuuden lisääminen ei toteuttaisikaan osallistavalle sosiaaliturvalle asetettua sosiaaliturvan hyväksynnän vahvistamisen tavoitetta, vaan olisi pikemminkin lisäämässä yhä pidemmälle meneviä vaatimuksia tarveharkinnasta ja vastikkeellisuudesta.
Ehkä tarkoitus onkin juuri tämä: vahvistetaan sitä ajattelun kehystä, joka esittää työttömyyden syyt yksilöllisinä ja työttömät heinäsirkkoina. ”Huomionarvoista on, että ihmiset reagoivat voimakkaasti siihen kehykseen, jossa avun syy esitetään.”
Osallistujat hyötyvät?
Esillä olleessa osallistamisen mallissa ei ole kyse kuntouttavan työtoiminnan kaltaisesta toiminnasta, vielä vähemmän Paltamon mallista.
Kuntouttavalla työtoiminnalla (laki tuli voimaan 2001) tarkoitetaan kunnan järjestämää toimintaa, jonka tavoite on parantaa henkilön elämänhallintaa sekä luoda edellytyksiä työllistymiselle. Merkille pantavaa on toiminnan nimeäminen kuntoutukseksi, joka työttömyyden yhteydessä johtaa ajattelemaan työttömyyden aiheuttajina pikemminkin yksilöllisiä kuin rakenteellisia tekijöitä.
Paltamon mallilla viitataan puolestaan valtakunnallisesti ainutlaatuiseen, kohtuullisen runsaasti resurssoituun kuntakohtaisen täystyöllistämisen kokeiluun (2009 – 2013), jossa yhdistettiin työllisyyden, terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen.
Molemmissa on ainakin periaatteessa pyritty paneutumaan osallistujan tilanteeseen ja saatu hyviäkin yksilökohtaisia tuloksia. Työllistymisvaikutukset eivät ole olleet hyviä, Paltamossakin pikemminkin tilapäisiä kuin pitkäaikaisia, koska työpaikat puuttuvat.
Kuntien ja järjestöjen tulisi saada huomattavat resurssien lisäykset, jotta voitaisiin edes nykyistä vastaavalla tavalla paneutua kunkin lyhyemmän tai pidemmän ajan vierailevan osallistujan asioihin. Näitä ei ole luvassa. Kunnilla on tälläkin hetkellä paineita löytää riittävästi mm. kuntouttavan työtoiminnan paikkoja. Jo nykyisellään monissa yhdistyksissä on paljon palkkatukityöllistettyjä, kuntouttavassa työtoiminnassa olevia, harjoittelijoita ja työkokeilijoita.
Lisänä ovat vielä opiskelijaharjoittelijat ja vapaaehtoistoimijat. Mistä löytyvät ne työt, jotka eivät saa olla töitä? Otetaanko vapaaehtoistoiminnasta? Todennäköisesti tästä osallistamisesta syntyy pakko molemmin puolin, mikä ei edistä kummankaan osapuolen hyvinvointia.
Osallistettavan yksilön näkökulmasta tällainen tilanne ei juuri tarjonne osallistumiseen innoittavia elementtejä. Irma Kiikkala on ihmisen hyvinvointia käsittelevässä artikkelissaan koonnut tekijöitä, joita käyttäen toisen ihmisen kokema hyvä mahdollistuu tai ehkäistyy. Ehkäiseviä asioita ovat mm. autoritaarisuus, pakottaminen, välinpitämättömyys, haavoittavat sanat, vähättely, lannistaminen, nöyryytys, väheksyntä, välineellistäminen, antipatia, esineellistämisen sekä erillisyyden ja nöyryytyksen ilmaisut.
Onko näissä tekijöissä yhtään, jota osallistava sosiaaliturva ei esitetyssä muodossaan joko aivan selvästi tai potentiaalisesti sisällä? Kiikkalan mukaan näitä aineksia sisältävän kohtelun tulos on itsekunnioituksen, subjektiuden ja rohkeuden menetys, nöyryytetyksi tuleminen, vetäytyminen, kapinallisuus. Hyvää tuottavat mm. rohkaisu, arvostus, välittäminen, vastavuoroisuus ja hyväksyntä. Omasta puolestani lisäisin vielä oikeudenmukaisuuden yksilöllisellä ja yhteiskunnan tasolla.
Arvostamisesta ei kerro osallistavan sosiaaliturvan puuhamiehen Antti Parpon luonnehdinta tulevista tehtävistä: ”Sanotaan nyt rumasti. Kuntapuolella aina sanotaan, että yksi kaivaa ja neljä katsoo vierestä. Laitetaan viides seisomaan siihen viereen”, Parpo kertoo naurahtaen.
Matkalla workfare -yhteiskuntaan?
Edellä oletettiin, että vastikkeellisen sosiaaliturvan mittavan laajentamisen yhtenä tavoitteena on vahvistaa ajattelua, jonka mukaan sosiaaliturvan tulee perustua yhä enemmän yksilöllisiin syihin, tarveharkintaan ja vastikkeellisuuteen. Kovin paljon ei tarvita mielikuvitusta, kun aukeaa näkymä brittiläistyyppiseen workfare-yhteiskuntaan. Puhtaimmillaan workfare tarkoittaa nimenomaan työttömyysturvan tai sosiaaliavun ns. vastikkeeksi tehtävää palkatonta työtä. Sovelluksia tästä voi olla monenasteisia, mutta Briteissä palkaton, myös yrityksissä teetetty työ on jo laajalle levinnyt ilmiö.
Tämänsuuntainen kehitys ei koske vain työttömiä, vaan sillä on paljon laajemmat seuraukset. Kaikesta Suomessakin viljellystä työllistymisen edistämisen puheesta huolimatta nykyisen talousajattelun (uusklassisen, uusliberaalin) mukaan ei tavoitella täystyöllisyyttä.
Tarvitaan työttömien joukko toimimaan ”piiskana” ja ”palkkajarruna”, jotta kilpailukyky säilyy. Työkykyisiä työttömiä puolestaan piiskataan hakemaan aktiivisesti töitä, vaikka niitä ei olisi saatavilla. Sanktiot ja pakot ovat pelote. On otettava vastaan työtä, jossa työolot ja palkka ovat huonot. Sitaatit ja muut edellä mainitut ajatukset Juhana Vartiaiselta joka kiitettävän avoimesti kertoo, mistä osallistamisessa on kyse ja on tältä kannalta luotettavampi lähde kuin asiaa valmisteleva työryhmä.
Siirtymävaikutuksena tavoitellaan palkkamaltin säilymisen lisäksi palkkatason yleistä laskua. Brittitietoja vuoden 2013 lopulta: Palkalla, joka ei riitä elämiseen (living wage) työskenteli 5,2 miljoonaa ihmistä, nousu vuoden aikana oli 400 000 henkilöä. Eniten kärsivät osa-aikatyössä olevat, joista 43 % ei ansainnut elämiseen riittävää palkkaa (kokoaikaisista 12 %).
Vaihtoehto?
Tässä esitettävät ajatukset perustuvat paljolti Heikki Hiilamon artikkeliin Voiko osallistava sosiaaliturva lisätä osallisuutta?
On muistettava, että osallistumisen ja osallisuuden kokemukset eivät korvaa varsinaisessa palkkatyösuhteessa olemista; tätähän valtaosa työttömistä tavoittelee. Työttömyyttä lieventäviä toimia luotaessa hyväksyttäviä lähtökohtia ovat: Osallistumisen tulee olla vapaaehtoista, samoin tehtävien valinnan. Alennuksia tukeen ei saa tehdä sen vuoksi, että ei osallistu: ”sanktiointi heikentäisi oleellisesti työttömien sosiaalisia oikeuksia ja syventäisi huono-osaisuutta”.
Osallisuustoiminnan sisällön tulee sallia mitä monimuotoisimpia toimintoja (harrastuksista ruokapiireihin, lukupiireistä aikapankkiin, vapaa opiskelumahdollisuus), joita työttömät voisivat myös itse tuottaa ja organisoida. Tästä omaehtoisesta osallistumisesta tulee maksaa korvaus, kuten on suunniteltu tehtävän pakollisesta osallistumisesta. Jos teetetään työtä yrityksissä (tätäkään vaihtoehtoa ei ole suljettu pois työryhmän listalta), siitä tulee maksaa aina työehtosopimuksen mukainen palkka.
Kirjoittaja on valtiotieteen maisteri, joka työskentelee Kalliolan setlementin kansalaistoiminnan yksikössä kehittämistehtävissä.
Lähteet
Helm, Toby (2013) More than 5 million people in the UK are paid less than the living wage. The Observer Saturday 2 November 2013.
Hiilamo, Heikki (2014)
Voiko osallistava sosiaaliturva lisätä osallisuutta? Yhteiskuntapolitiikka, 1 / 2014.
Kangas, Olli (2000) Muurahaiset ja heinäsirkka. Australialaisten ja suomalaisten mielipiteet oikeudenmukaisista sosiaalieduista. Yheiskuntapolitiikka 5 / 2000.
Tarvitaan työttömien joukko toimimaan ”piiskana” ja ”palkkajarruna”, jotta kilpailukyky säilyy.
Kiikkala, Irma (2006) Hyvä elämä ja henkinen hyvinvointi. Neuvola ja kouluterveys -lehti 7/2006.
Kuparinen, Susanna (2013) Osallistu… tai kuole nälkään. Fifi. Voima.
Parpo, Antti (2013) Osallistavan sosiaaliturvan malli ja sen toteuttamisvaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriö.
Osallistava sosiaaliturva. Työryhmän väliraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2014:11. Helsinki 2014.
Vartiainen, Juhana (2013) Osallistava sosiaaliturva, taloustieteen näkökulma. Osallistava sosiaaliturva -seminaari VATT-startti 17.9.2013. / Kuka kuuntelee köyhää –verkoston seminaari 25.10.2013.