Elokuussa 1944 jatkosodan lopulla Josif Stalin sai harkittavakseen esityksen Neuvosto-Karjalassa asuvien suomalaisten karkottamisesta Siperiaan. Kauas itään lähteviin vankijuniin olisi lastattu ainakin myös karjalaiset ja vepsäläiset. Samalla olisi lakkautettu koko maamme itärajan takana ollut Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta.
Ehdotusta perusteltiin suomalais-ugrilaiseen väestöön kuuluvien Neuvostoliiton kansalaisten yhteistyöllä suomalaisten miehittäjien kanssa sodan aikana. Ehdotuksen muodollisena tekijänä oli puna-armeijan Karjalan rintaman johto. Aika oli ehdotukselle otollinen, sillä samaan aikaan Neuvostoliitossa lakkautettiin monien muiden niin sanottujen vähemmistökansojen valtiolliset laitokset ja ihmiset siirrettiin pakolla kauaksi kotiseudultaan.
Ensimmäiset hajatiedot suomalaisten karkotushankkeesta saatiin jo perestroikan aikana 1980-luvulla, mutta nyt suunnitelmasta ja sen kohtalosta on tarjolla yksityiskohtaista tietoa Sergei Veriginin tutkimuksessa Pettureita vai sodan uhreja (Minerva 2014). Teoksessa tarkastellaan yhteistyötä vihollisen kanssa sekä Suomen että Neuvostoliiton miehittämillä alueilla toisen maailmansodan aikana.
Motiivina oli lähinnä Stalinin mielistely.
Historiatieteen dosentti Verigin toimii Petroskoin yliopiston historian laitoksen dekaanina sekä Pohjois-Euroopan historian ja kulttuurin tutkimus- ja koulutuskeskuksen johtajana. Nyt julkaistussa tutkimuksessaan hän on hyödyntänyt venäläisistä arkistoista vasta vapautunutta materiaalia sekä myös suomalaista tutkimuskirjallisuutta, joskin hieman suppeasti.
Kätyreitä vai sankareita?
Suomensukuisten kansojen karkotuksen varsinainen puuhamies oli kenraaliluutnantti Terenti Styrov, joka oli Karjalan rintaman sotaneuvoston jäsen. Veriginin mukaan hänen motiivinaan oli lähinnä Stalinin mielistely. Kenraali keräsi salaisen poliisin avulla pitkiä listoja vihollisen kätyreiksi ryhtyneistä.
Häntä vastustamaan ryhtyi Gennadi Kuprijanov, joka oli Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan ykkösmies ja myöskin rintaman sotaneuvoston jäsen. Hän puolestaan hankki aineistoa puna-armeijassa taistelleiden suomalaisten urotöistä suuressa isänmaallisessa sodassa.
Kunnostautuneista hän mainitsi muun muassa everstiluutnantti Valtteri Vallin, eversti Tuure Lehenin ja kapteeni Kukkosen sekä useita karjalaisia ja vepsäläisiä, joiden joukossa oli monia Neuvostoliiton sankareita.
Verigin mainitsee, että Kuprijanovilla oli oma lehmäkin ojassa, sillä Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan lopettaminen olisi saattanut olla kohtalokasta sen johtajallekin.
Toisenlaisia kuin tataarit
Asia ratkaistiin keskuskomitean sihteeristön kokouksessa 30. elokuuta 1944. Kuprijanovin keräämä argumentaatio voitti ja Stalin totesi, että karjalaisten käyttäytymistä ei voi rinnastaa Krimin tataarien käyttäytymiseen.
Tutkimuksessaan Verigin asettuu Kuprijanovin linjoille ja tekee johtopäätöksen: ”Kaiken kaikkiaan kollaboratismi, vihollisen kanssa harjoitettu yhteistyö Karjalassa ja Suomessa toisen maailmansodan aikana oli vähäistä.”
Neuvostoliiton kansalaisista siihen kuitenkin ryhtyivät ihmiset, joiden perheet olivat kokeneet kovia Stalinin suurissa puhdistuksissa.
Tutkimus osoittaa, että suomalaisten hyväksi ryhtyivät työskentelemään myös useat Neuvostoliiton turvallisuuspalvelujen työntekijät. Myös neuvostopartisaanien riveistä loikattiin. Erään puolta vaihtaneen tietojen avulla suomalaiset tuhosivat koko partisaanien esikunnan.