Suomen sisällissodassa 1918 voittanut osapuoli oikeutti sotatoimensa vetoamalla laillisuuteen: punaiset olivat ryhtyneet kapinaan laillista yhteiskuntajärjestelmää vastaan, ja järjestys oli palautettava. Kuitenkin myös valkoiset syyllistyivät laillisuutta puolustaessaan melkoisiin laittomuuksiin, mutta valtionhoitaja Svinhufvud antoi sodan jälkeen syytesuojan lähes kaikille valkoisille väkivallan käyttäjille.
Muun muassa tästä sisällissodan paradoksista kertoo emeritusprofessori Antero Jyrängin tänään tiistaina julkistettu teos Kansa kahtia, henki halpaa – oikeus sisällissodan Suomessa? (Art House).
– Vaikka kyse on lähes sata vuotta vanhoista asioista, ne jäivät monen sukupolven ajaksi vaikuttamaan suomalaisten elämään ja valtiolliseen toimintaan. Historiantutkimus on 1950-luvulta saakka tuottanut aina vain tarkempaa tietoa vuoden 1918 asioista, mutta tapahtumien oikeudellinen arviointi on jäänyt niukaksi, Jyränki pohjusti sisällissodan syttymisen vuosipäivänä järjestetyssä julkistamistilaisuudessa.
Maanpetossyytteet kaavan mukaan
Jyrängin mukaan vasta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana suomalaisessa oikeushistoriassa on ryhdytty penkomaan sisällissotaan liittyneiden toimien ja päätösten laillisuusperustaa. Huomio on kiinnittynyt erityisesti valkoisten vallankäyttäjien toimiin, koska punaista terroria oli alettu käsitellä jo heti sisällissodan jälkeen. Toisaalta punaiset eivät edes pyrkineet oikeuttamaan vallankumoustoimiaan vetoamalla laillisuuteen.
Sisällissodan jälkeisissä selvittelyissä lähtökohtana oli Jyrängin mukaan yleisesti, että kaikki mitä punainen puoli oli tehnyt oli laitonta. Lisäksi yksilösyyllisyyttä ryhtyivät selvittämään valtiorikosoikeudet heinäkuusta 1918 lähtien. Niissä punaisille lätkäistiin tuomioita valtiopetoksista ja maanpetoksista. Jälkimmäinen merkitsee yhteistoimintaa vieraan valtion kanssa omaa maata vastaan.
– Tutkijalautakunnat eivät viitanneet teonkuvauksissaan yhteistoimintaan venäläisten kanssa. Kun tultiin valtiorikosoikeuteen, syyttäjistö valmisteli syytekaavan, jossa jokaiseen oli merkitty maanpetos, toiminta venäläisten kanssa oman maan järjestyksen kumoamiseksi. Tavallisista rikoksista ei ollut syytteitä, Jyränki kertoo.
Selitys tähän on Jyrängin arvion mukaan se, että punaisia ei haluttu syyttää samanlaisista rikoksista, joista myös valkoisia olisi voitu laittaa tilille. Valtiopetos ja maanpetos olivat rikosnimikkeitä, joita ei olisi mitenkään voitu kohdistaa valkoisiin.
Lakimiehetkin mukana terrorissa?
Valkoiseen terroriin voidaan Jyrängin mukaan lukea ilman tutkintaa tehtyjen teloitusten lisäksi myös laittomien tutkijalautakuntien toiminta. Niissä päätettiin ampumisista ja vangitsemisista, mutta niillä ei ollut mitään yhteistä laillisen oikeudenkäyntijärjestyksen kanssa. Alimman asteen lautakunnissa niitä johtivat usein upseerit, mutta suurissa kaupungeissa lakimiehet. Jyränki arvioi kirjassa, että lakimiehet toimivat tällöin ensisijassa luokkansa jäseninä, eivät lakimiehinä. Käsitys valtakunnan turvallisuudesta meni laillisuuden edelle.
Jyränki kiinnittää huomiota myös siihen, että maassa ei ollut sotatilaa, jolla olisi voitu perustella valtuuksien siirtelyä hallinnossa ja kansalaisten perusoikeuksien voimakasta rajoittamista.
Aiheesta enemmän Viikkolehdessä perjantaina 31.1.