”Te olette tehneet historiaa. Te olette legenda”, lausui taistelurintaman suuri hahmo, Dolores Ibárruri – La Passionaria, kun Espanjan sisällissodan loppu häämötti syksyllä 1938, ja tasavaltalaisarmeijan kansainväliset vapaaehtoisjoukot kotiutettiin.
75 vuotta myöhemmin, Espanjan sisällissodan viimeinen legenda, kanadansuomalainen vapaaehtoinen Jules Päiviö on kuollut läheistensä ympäröimänä Aurorassa, Ontarion osavaltiossa 96 vuoden ikäisenä 4. päivä syyskuuta.
Jules syntyi 1917 Alppilassa, Kanadassa. Hän oli vasta 19-vuotias, kun hän puolittain salaa kotiväeltäänkin liittyi niiden noin 1 800 kanadalaisen joukkoon, jotka riensivät Espanjaan auttamaan laillista hallitusta kenraali Francon kumousta vastaan. Kansainvälisiin prikaateihin rynni liki 40 000 vapaaehtoista eri puolilta maailmaa, suomalaisia selvitysteni mukaan noin 500 miestä.
Nuoren miehen ratkaisu
– Olin kuullut, että tällaista hankittiin, mutta julkisuudelta piilossa. Tiesin pari kaveria jotka olivat menossa. Ajattelin, että minunkin on tehtävä oma osani. Isäni kirjoitti minulle, miten kaksi sisartani olivat muuttaneet kotoa. Isä itse sairasteli silloin. Kaksi veljeäni, Ray ja Allan olivat kotona, menin sinne, mutta en kertonut heille mitään, Jules kertoi minulle lähdöstään.
– Kun lähdin, sanoin äidilleni että viipyisin tovin poissa. Sitten vinkkasin isälleni ja hän tuli tielle, ja siinä kerroin hänelle että olen lähdössä Espanjaan. Miksi? hän kysyi. Etkö tiedä että voit jäädä sille tiellesi? Kerroin harkinneeni asiaa ja tunsin että minun on mentävä. Toivottavasti ymmärrät, isä, sanoin. Totta kai ymmärrän, mutta en tahtoisi menettää poikaani, isä sanoi.
– Se oli hyvin surullinen keskustelu. Niin läksin, ja matkalla kaupunkiin itkin hieman. Olihan minut kotona opetettu uskomaan oikeuteen, vapauteen ja rehtiyteen.
Isä Aku Päiviö, Kärsämäellä 1879 syntynyt siirtolainen, runoilija ja toimittaja, purki tuntojaan:
”..Menetys hyvän pojan/
elämän nuoren,/
ehkä ainiaaksi,/
se tunne painaa./ ..”
(Aku Päiviö: Pojalleni Espanjassa, 1936)
Lähellä kuolon rantaa
Jules Päiviö sai tulikasteensa Jaraman kovissa taisteluissa. Myöhemmin hän haavoittui ja sairastui. Tervehdyttyään hän joutui Ebron mutkan perääntymistaisteluihin keväällä 1938, ja jäi Gandesan luona italialaisten vangiksi. Nämä eivät siinä vaiheessa juuri vankeja ottaneet. Teloitusryhmä latasi kiväärinsä. Viime tingassa muuan upseeri pelasti hänet. Seurasi vankileiri. Hänet vapautettiin viimeisten joukossa.
Kotiin Sudburyyn hän pääsi huhtikuussa 1939.
Miltä tuntui pelastua teloitusryhmän edestä?, Julesin poika Martin Päiviö kysyi häneltä kerran.
Julesin tapauksessa se oli alkusysäys hänen tavalleen elää, elämänhehkulleen. Tätä rakkautta elämää kohtaan eivät myöhempien vuosien surut ja murheet – hän menetti kolme lastaan varhain –pystyneet murtamaan. Ehkä tuo suorastaan dostojevskimainen kuoleman hipaisu antoi erityisen mausteen hänen elämälleen.
Loppujen lopuksi Jules Päiviön 96:sta elinvuodesta Espanja käsitti vain runsaat kaksi vuotta. Eikä sodan muisto hallinnut hänen mieltään ruuhkavuosien aikana: perhe, opinnot arkkitehdiksi 1952 ja professorin työ parinkymmenen vuoden ajan Toronton yliopistossa täyttivät hänen elämänsä.
Kuitenkin Espanjan kokemukset muokkasivat hänestä sen, minä lukemattomat ystävät ja tuttavat eri puolilla maailmaa hänet tunsivat, lämpimän ja auttavaisen miehen, joka oli innolla mukana erilaisissa vapaaehtoisriennoissa, myös espanjanveteraanien järjestöissä.
Suomalaiset jöröjukat
Suomessakin Jules Päiviö vieraili. Harkitsipa jopa jäämistä Tampereen yliopiston opettajaksi. Matkalla hän tapasi täkäläisiä taistelutovereita, muun muassa Paavo Koskisen ja Eino Laakson. Hän kummasteli vielä vuosikymmenten jälkeen kirjeessään minulle vuonna 2007: ”Kuulosti siltä että olivat koko hommaan katkeroituneet – outoa!”
Havaitsin, että yhteisöllisen, päivänpaisteisen kommunismin edustajana Julesin oli ylivoimaista tajuta suomalaisten toverien moninkertaista traumahistoriaa; maanalaisuuden vuosikymmenet, salailun, petoksen ja pettymysten murskaava voima. Kuten tunnettua suomalaisilla espanjanveteraaneilla oli aktiivinen rooli alansa kansainvälisissä järjestöissä ja kontakteissa, ne vain suuntautuivat eurooppalaisiin tovereihin.
Maailmanpolitiikan asetelmilla on pitkät varjot.
Legenda elää
Viime vuonna Espanjan hallitus nimesi viimeisen vapaaehtoisen Jules Päiviön Espanjan kunniakansalaiseksi. Espanjan silloinen Kanadan suurlähettiläs Edualdo Mirapeix sanoi, että kaikki vapaaehtoiset, jotka tulivat auttaman maata sen historian synkimpien päivien aikana, ansaitsevat tämän arvonimen.
Aiemmalla Espanjan-vierailullaan Jules pääsi käymään vankileirillä, jolla häntä oli pidetty vuosina 1938–1939. Nykyään se toimii luostarina. Martin-poika kuvaili tilannetta: Se oli ainoa kerta kun näin isäni, en vihaisena, mutta synkkänä. Muistot siellä teloitetuista veljistä tulvivat hänen mieleensä.
Jules ei ollut mikään turha mies. Hän oli mitä suurimmassa määrin La Passionarian ilmaisun mukaisesti osa historiaa, mutta ennen kaikkea legenda, viimeinen Espanjan vapaaehtoinen.
Oliko hän myös viimeinen linkki kahden asian välillä? Nimittäin nykypäivän, ja sen idealismin välillä, joka ei kärsimystä nähdessään sallinut kääntää katsetta toisaalle, vaan pakotti tekemään jotain, panemaan itsensä likoon.
Yksi spaniardi jäljellä?
Kanadalainen tutkija-toimittaja Michael Petrou arvelee Jules Päiviön muistokirjoituksessa, että vielä olisi hengissä yksi spaniardi. Nimittäin kanadalainen William Khrem, joka meni Espanjaan 1937 ja liittyi Francon vastaiseen taisteluun, mutta ilman asetta.
Khrem liittyi POUM:iin, antistalinistiseen pieneen kommunistipuolueeseen, samaan jonka riveissä toimi myös kirjailija George Orwell. Hän harjoitti puolueen päämajassa Barcelonassa propagandistin tointa ja joutui myöhemmin NKVD:n vangitsemaksi. Vähemmän julkisuudessa ollut William Krehm elää ja lähentelee 100 vuoden ikää, Petrou kirjoittaa.
Kirjoittaja on tutkinut suomalaisten vapaaehtoisten osallistumista Espanjan sisällissotaan, ja oli vuosien ajan kontaktissa Jules Päiviön kanssa.